F. Scott Fitzgerald
gigatos | 3 maaliskuun, 2022
Yhteenveto
Francis Scott Key Fitzgerald (24. syyskuuta 1896 – 21. joulukuuta 1940) oli yhdysvaltalainen kirjailija, esseisti, novellisti ja käsikirjoittaja. Hänet tunnetaan parhaiten romaaneistaan, joissa hän kuvasi jazz-aikakauden räiskyvyyttä ja ylellisyyttä – termi, jonka hän popularisoi. Hän julkaisi elämänsä aikana neljä romaania, neljä novellikokoelmaa ja 164 novellia. Vaikka Fitzgerald saavutti tilapäistä menestystä ja onnea 1920-luvulla, hän sai kriittistä suosiota vasta kuolemansa jälkeen, ja häntä pidetään nykyään yleisesti yhtenä 1900-luvun suurimmista amerikkalaisista kirjailijoista.
Fitzgerald syntyi keskiluokkaiseen perheeseen Saint Paulissa, Minnesotassa, ja hän kasvoi pääasiassa New Yorkin osavaltiossa. Hän opiskeli Princetonin yliopistossa, jossa hän ystävystyi tulevan kirjallisuuskriitikon Edmund Wilsonin kanssa. Epäonnistuneen romanttisen suhteen vuoksi Chicagon seurapiirikaunotar Ginevra Kingin kanssa hän jätti opinnot kesken vuonna 1917 liittyäkseen Yhdysvaltain armeijaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Asemapaikkanaan Alabamassa hän tapasi Zelda Sayren, etelävaltioiden debytantin, joka kuului Montgomeryn hienostuneeseen maalaisklubijoukkoon. Vaikka Zelda aluksi hylkäsi Fitzgeraldin avioliittohakemuksen tämän taloudellisten näkymien puutteen vuoksi, hän suostui naimisiin Fitzgeraldin julkaistua kaupallisesti menestyksekkään This Side of Paradise -teoksen (1920). Romaanista tuli kulttuurinen sensaatio, ja se lujitti hänen mainettaan yhtenä vuosikymmenen merkittävimmistä kirjailijoista.
Hänen toinen romaaninsa Kauniit ja kadotetut (1922) nosti hänet edelleen kulttuurieliittiin. Säilyttääkseen varakkaan elämäntyylinsä hän kirjoitti lukuisia tarinoita suosittuihin lehtiin, kuten The Saturday Evening Postiin, Collier”s Weeklyyn ja Esquireen. Tänä aikana Fitzgerald vieraili usein Euroopassa, jossa hän ystävystyi ”kadonneen sukupolven” modernististen kirjailijoiden ja taiteilijoiden, kuten Ernest Hemingwayn, kanssa. Hänen kolmas romaaninsa The Great Gatsby (1925) sai yleisesti ottaen myönteiset arvostelut, mutta oli kaupallinen epäonnistuminen, sillä sitä myytiin ensimmäisenä vuonna alle 23 000 kappaletta. Huolimatta heikosta ensiesiintymisestään jotkut kirjallisuuskriitikot pitävät The Great Gatsbya ”suurena amerikkalaisena romaanina”. Vaimonsa mielenterveyden heikentyessä ja tämän jouduttua mielisairaalaan skitsofrenian vuoksi Fitzgerald sai valmiiksi viimeisen romaaninsa Tender Is the Night (1934).
Koska Fitzgeraldin teosten suosio oli laskussa suuren laman aikana, hän joutui taloudellisiin vaikeuksiin ja muutti Hollywoodiin, jossa hän aloitti epäonnistuneen käsikirjoittajan uran. Hollywoodissa asuessaan hän seurusteli kolumnisti Sheilah Grahamin kanssa, joka oli hänen viimeinen kumppaninsa ennen kuolemaansa. Pitkän alkoholismin kanssa käydyn kamppailun jälkeen hän raitistui, mutta kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1940, 44-vuotiaana. Hänen ystävänsä Edmund Wilson sai valmiiksi ja julkaisi Fitzgeraldin kuoleman jälkeen keskeneräisen viidennen romaanin The Last Tycoon (1941).
Lue myös, elamakerrat – Simone Martini
Lapsuus ja varhaisvuodet
Francis Scott Key Fitzgerald syntyi 24. syyskuuta 1896 Saint Paulissa, Minnesotassa, keskiluokkaiseen katoliseen perheeseen. Hän sai nimensä kaukaisen serkkunsa Francis Scott Keyn mukaan, joka kirjoitti sanat Yhdysvaltain kansallislauluun ”The Star-Spangled Banner”. Hänen äitinsä oli Mary ”Molly” McQuillan Fitzgerald, irlantilaisen siirtolaisen tytär, joka vaurastui tukkukauppiaana. Hänen isänsä Edward Fitzgerald oli irlantilaista ja englantilaista sukua, ja hän oli muuttanut Marylandista Minnesotaan Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen avatakseen korihuonekaluja valmistavan yrityksen. Edwardin ensimmäinen serkku, Mary Surratt, hirtettiin vuonna 1865 salaliitosta Abraham Lincolnin salamurhaa varten.
Vuosi Fitzgeraldin syntymän jälkeen hänen isänsä korihuonekalujen valmistusyritys epäonnistui, ja perhe muutti Buffaloon, New Yorkiin, jossa isä aloitti Procter & Gamblen myyntimiehenä. Fitzgerald vietti lapsuutensa ensimmäisen vuosikymmenen pääasiassa Buffalossa, ja hän asui lyhyen aikaa Syracusessa tammikuun 1901 ja syyskuun 1903 välisenä aikana. Vanhemmat lähettivät hänet kahteen katoliseen kouluun Buffalon West Sidessa – ensin Holy Angels Conventiin (1903-1904) ja sitten Nardin Academyyn (1905-1908). Poikana ikätoverinsa kuvailivat Fitzgeraldia epätavallisen älykkääksi ja kirjallisuudesta kiinnostuneeksi.
Procter & Gamble erotti isän maaliskuussa 1908, ja perhe palasi Saint Pauliin. Vaikka hänen alkoholisoitunut isänsä oli nyt varaton, äidin perintö täydensi perheen tuloja ja antoi heille mahdollisuuden jatkaa keskiluokkaista elämäntyyliä. Fitzgerald kävi St. Paulin akatemiaa vuosina 1908-1911. Fitzgerald sai 13-vuotiaana ensimmäisen kaunokirjallisen teoksensa julkaistua koulun sanomalehdessä. Vuonna 1911 Fitzgeraldin vanhemmat lähettivät hänet Newman Schooliin, katoliseen esiopetuskouluun Hackensackissa, New Jerseyssä. Newmanissa isä Sigourney Fay tunnisti Fitzgeraldin kirjallisen potentiaalin ja kannusti häntä ryhtymään kirjailijaksi.
Lue myös, sivilisaatiot – Visigootit
Princeton ja Ginevra King
Valmistuttuaan Newmanista vuonna 1913 Fitzgerald kirjoittautui Princetonin yliopistoon ja oli yksi harvoista katolilaisista opiskelijoista. Lukukausien kuluessa hän solmi läheisiä ystävyyssuhteita luokkatovereidensa Edmund Wilsonin ja John Peale Bishopin kanssa, jotka molemmat auttoivat myöhemmin hänen kirjallista uraansa. Fitzgerald, joka oli päättänyt menestyä kirjailijana, kirjoitti tarinoita ja runoja Princeton Triangle Clubiin, Princeton Tigeriin ja Nassau Litiin.
Toisen vuoden opiskelija Fitzgerald palasi joululoman ajaksi kotiin Saint Pauliin, jossa hän tapasi 16-vuotiaan chicagolaisen debytantin Ginevra Kingin ja rakastui häneen. Pariskunta aloitti romanttisen suhteen, joka kesti useita vuosia. Tytöstä tuli hänen kirjallinen mallinsa muun muassa Isabelle Borgén hahmoille This Side of Paradisessa ja Daisy Buchananin hahmolle The Great Gatsbyssä. Fitzgeraldin opiskellessa Princetonissa Ginevra kävi Westoveria, läheistä Connecticutissa sijaitsevaa naisten koulua. Hän vieraili Ginevran luona Westoverissa, kunnes tämä erotettiin, koska hän oli flirttaillut asuntolan ikkunasta nuorten miespuolisten ihailijoiden kanssa. Ginevran kotiinpaluu lopetti Fitzgeraldin viikoittaisen seurustelun.
Huolimatta suuresta välimatkasta, joka heitä erotti, Fitzgerald yritti silti tavoitella Ginevraa, ja hän matkusti maan halki vieraillakseen tämän perheen Lake Forestin kartanolla. yläluokkainen perhe vähätteli Scottin kosiskelua, koska tämä oli alemman luokan mies verrattuna muihin varakkaisiin kosijoihin. Hänen mahtipontinen isänsä Charles Garfield King kertoi tiettävästi nuorelle Fitzgeraldille, että ”köyhien poikien ei pitäisi ajatella menevänsä naimisiin rikkaiden tyttöjen kanssa”.
Ginevra hylkäsi hänet sopivana kumppanina, ja itsetuhoinen Fitzgerald värväytyi Yhdysvaltain armeijaan ensimmäisen maailmansodan keskellä ja sai komennuksen kakkosluutnanttina. Odottaessaan komennusta länsirintamalle, jossa hän toivoi kuolevansa taistelussa, hänet sijoitettiin Fort Leavenworthin koulutusleirille kapteeni Dwight Eisenhowerin, armeijan tulevan kenraalin ja Yhdysvaltain presidentin, komennossa. Fitzgerald kuulemma kärsi Eisenhowerin auktoriteetista ja inhosi häntä kovasti. Fitzgerald toivoi saavansa romaanin julkaistua ennen odotettua kuolemaansa Euroopassa ja kirjoitti kiireesti 120 000 sanan käsikirjoituksen nimeltä The Romantic Egotist kolmessa kuukaudessa. Kun hän toimitti käsikirjoituksen kustantajille, Scribner”s hylkäsi sen, vaikka vaikuttunut arvostelija Max Perkins kehui Fitzgeraldin kirjoitusta ja kehotti häntä toimittamaan sen uudelleen tarkistamisen jälkeen.
Lue myös, historia-fi – Uudenkaupungin rauha
Armeijapalvelu ja Zelda Sayre
Kesäkuussa 1918 Fitzgerald oli 45. ja 67. jalkaväkirykmenttien kanssa varuskunnassa Camp Sheridanissa lähellä Montgomerya, Alabamassa. Yksinäinen Fitzgerald yritti toipua Ginevran hylkäämisestä ja alkoi seurustella monien nuorten Montgomeryn naisten kanssa. Country-klubilla Fitzgerald tapasi Zelda Sayren, 17-vuotiaan etelävaltioiden kaunottaren ja konfederaation senaattorin varakkaan pojantyttären, jonka laajempi suku omisti konfederaation Valkoisen talon. Zelda oli yksi Montgomeryn hienostuneen countryklubiporukan juhlituimmista debytanteista. vaikka hän jatkoi Ginevralle kirjoittamista ja kyseli turhaan, oliko heidän entisen suhteensa jatkamiselle mitään mahdollisuuksia. Kolme päivää sen jälkeen, kun Ginevra oli mennyt naimisiin varakkaan chicagolaisen liikemiehen kanssa, Fitzgerald tunnusti syyskuussa 1918 kiintymyksensä Zeldaan.
Fitzgeraldin oleskelu Montgomeryssä keskeytyi hetkeksi marraskuussa 1918, kun hänet siirrettiin pohjoiseen Camp Millsin leiriin Long Islandille. Siellä ollessaan liittoutuneet allekirjoittivat aselevon Saksan kanssa, ja sota päättyi. Hänet lähetettiin takaisin Montgomeryn lähellä sijaitsevaan tukikohtaan odottamaan kotiuttamista, ja hän aloitti uudelleen Zeldan jahtaamisen. Scott ja Zelda harrastivat yhdessä seksuaalista holtittomuutta, jota hän myöhemmin kuvaili seksuaaliseksi uhkarohkeudeksi, ja joulukuuhun 1918 mennessä he olivat saattaneet suhteensa päätökseen. Vaikka Fitzgerald ei alun perin aikonutkaan mennä naimisiin Zeldan kanssa, pariskunta katsoi vähitellen olevansa epävirallisesti kihloissa, vaikka Zelda kieltäytyi menemästä naimisiin ennen kuin Zelda osoittautui taloudellisesti menestyneeksi.
Kun hän oli saanut vastuuvapauden 14. helmikuuta 1919, hän muutti New Yorkiin, jossa hän aneli tuloksetta työtä eri sanomalehtien toimittajilta. Sen jälkeen hän ryhtyi kirjoittamaan mainostekstejä elättääkseen itsensä ja etsi samalla läpimurtoa kaunokirjallisuuden kirjoittajana. Fitzgerald kirjoitti Zeldalle usein, ja maaliskuussa 1920 hän oli lähettänyt Zeldalle äitinsä sormuksen, ja he menivät virallisesti kihloihin. Useat Fitzgeraldin ystävät vastustivat avioliittoa, sillä he pitivät Zeldaa huonosti hänelle sopivana. Samoin Zeldan episkopaalinen perhe suhtautui Scottiin varauksella tämän katolisen taustan, epävarman talouden ja liiallisen juomisen vuoksi.
Fitzgerald etsi onneaan New Yorkissa, työskenteli Barron Collier -mainostoimistossa ja asui yhden hengen huoneessa Manhattanin West Sidessa. Vaikka hän sai pienen palkankorotuksen keksittyään Iowan pesulalle tarttuvan iskulauseen ”We keep you clean in Muscatine”, Fitzgerald eli suhteellisen köyhyydessä. Hän pyrki yhä tuottoisaan kirjallisuusuraan ja kirjoitti vapaa-ajallaan useita novelleja ja satiireja. Yli 120 kertaa hylättyjä novelleja hän myi vain yhden, Babes in the Woods -teoksen, ja sai siitä vaivaiset 30 dollaria.
Lue myös, elamakerrat – William Turner
Kamppailut ja kirjallinen läpimurto
Fitzgerald ei pystynyt vakuuttamaan Zeldaa siitä, että hän pystyisi elättämään hänet, ja hän purki kihlauksen kesäkuussa 1919. Kaksi vuotta aiemmin Ginevra oli hylännyt Fitzgeraldin, ja Zeldan hylkääminen masensi häntä. Samaan aikaan kun kieltolain aikaisessa New Yorkissa elettiin nousevaa jazz-aikaa, Fitzgerald tunsi itsensä lyödyksi ja peräsimättömäksi: kaksi naista oli hylännyt hänet peräkkäin, hän inhosi mainostyötään, hänen tarinansa eivät myyneet, hänellä ei ollut varaa uusiin vaatteisiin, ja hänen tulevaisuutensa näytti synkältä. Koska Fitzgerald ei kyennyt ansaitsemaan menestyksekästä toimeentuloa, hän uhkasi julkisesti hypätä kuolemaan Yale Clubin ikkunalaudalta, ja hän kantoi revolveria mukanaan päivittäin harkitessaan itsemurhaa.
Heinäkuussa Fitzgerald irtisanoutui mainostyöstään ja palasi St. Pauliin. Fitzgerald palasi kotikaupunkiinsa epäonnistuneena, ja hänestä tuli sosiaalinen erakko, joka asui vanhempiensa kodin ylimmässä kerroksessa osoitteessa 599 Summit Avenue, Cathedral Hillillä. Hän päätti tehdä viimeisen yrityksen ryhtyä kirjailijaksi ja laittaa kaiken peliin kirjan menestyksen tai epäonnistumisen puolesta. Hän pidättäytyi alkoholista ja juhlista ja työskenteli yötä päivää muokatakseen The Romantic Egotistista This Side of Paradise -romaanin, joka oli omaelämäkerrallinen kertomus Princeton-vuosistaan ja romansseistaan Ginevran, Zeldan ja muiden kanssa.
Samalla kun Fitzgerald tarkisti romaaniaan, hän otti töitä autojen kattojen korjaamisesta Northern Pacificin liikkeissä St. Paulissa. Eräänä iltana syksyllä 1919, kun uupunut Fitzgerald oli palannut töistä kotiin, postimies soitti ja toi Scribner”silta sähkeen, jossa ilmoitettiin, että hänen tarkistettu käsikirjoituksensa oli hyväksytty julkaistavaksi. Sähkeen luettuaan hurmioitunut Fitzgerald juoksi St. Paulin kaduilla ja pysäytti satunnaisia autoja kertoakseen uutisen.
Fitzgeraldin esikoisromaani ilmestyi kirjakauppoihin 26. maaliskuuta 1920, ja siitä tuli heti menestys. This Side of Paradise myi ensimmäisenä vuonna noin 40 000 kappaletta. Kuukausien kuluessa julkaisusta hänen esikoisromaanistaan tuli Yhdysvalloissa kulttuurinen sensaatio, ja F. Scott Fitzgeraldista tuli kaikkien tuntema nimi. H. L. Menckenin kaltaiset kriitikot ylistivät teosta vuoden parhaaksi amerikkalaiseksi romaaniksi, ja sanomalehtien kolumnistit kuvailivat teosta ensimmäiseksi realistiseksi amerikkalaiseksi college-romaaniksi. Teos nostatti Fitzgeraldin uran kirjailijana. Lehdet hyväksyivät nyt hänen aiemmin hylätyt tarinansa, ja The Saturday Evening Post julkaisi hänen tarinansa ”Bernice Bobs Her Hair” hänen nimellään toukokuun 1920 kannessa.
Fitzgeraldin uusi maine mahdollisti sen, että hän pystyi ansaitsemaan novelleistaan paljon korkeampia palkkioita, ja Zelda jatkoi kihlaustaan, koska Fitzgerald pystyi nyt maksamaan hänen totutun elämäntyylinsä. Vaikka he olivat uudelleen kihloissa, Fitzgeraldin tunteet Zeldaa kohtaan olivat pohjalukemissa, ja hän huomautti ystävälleen: ”En välittäisi, jos hän kuolisi, mutta en kestäisi, että joku muu nai hänet.” He menivät naimisiin yksinkertaisessa seremoniassa 3. huhtikuuta 1920 St. Patrickin katedraalissa New Yorkissa. Häiden aikaan Fitzgerald väitti, etteivät hän ja Zelda vielä rakastaneet toisiaan, ja heidän avioliittonsa alkuvuodet muistuttivat enemmänkin ystävyyttä.
Lue myös, elamakerrat – Kleopatra VII
New York City ja jazz-aika
New Yorkin Biltmore-hotellissa ylellisessä asuessaan vastanaineesta pariskunnasta tuli kansallisia kuuluisuuksia sekä villin käytöksensä että Fitzgeraldin romaanin menestyksen vuoksi. Biltmoren aulassa Scott teki käsilläseisontaa, ja Zelda liukui hotellin kaiteista alas. Useiden viikkojen kuluttua hotelli pyysi heitä lähtemään, koska he häiritsivät muita vieraita. Pariskunta muutti kahden korttelin päähän 42nd Streetillä sijaitsevaan Commodore-hotelliin, jossa he viettivät puoli tuntia pyörimällä pyöröovessa. Fitzgerald vertasi heidän alaikäistä käyttäytymistään New Yorkissa kahteen ”pieneen lapseen suuressa kirkkaassa tutkimattomassa ladossa”. Kirjailija Dorothy Parker tapasi pariskunnan ensimmäisen kerran taksin katolla. ”He näyttivät molemmat siltä kuin olisivat juuri astuneet auringosta”, Parker muisteli, ”heidän nuoruutensa oli silmiinpistävää. Kaikki halusivat tavata hänet.”
Koska Fitzgerald oli yksi jazz-aikakauden tunnetuimmista romaanikirjailijoista, monet ihailijat pyrkivät tutustumaan häneen. Hän tapasi urheilukolumnisti Ring Lardnerin, pilapiirtäjä Rube Goldbergin, näyttelijä Lew Fieldsin ja monia muita. Hän ystävystyi läheisesti kriitikoiden George Jean Nathanin ja H. L. Menckenin kanssa, jotka olivat The Smart Set -lehden vaikutusvaltaisia päätoimittajia ja jotka johtivat jatkuvaa kulttuurisotaa amerikkalaisen taiteen puritanismia vastaan. Kaupallisen menestyksensä ja kulttuurisen merkittävyytensä huipulla Fitzgerald muisteli matkustaneensa eräänä iltapäivänä New Yorkissa taksissa ja itkeneensä tajutessaan, ettei hän enää koskaan olisi yhtä onnellinen.
Fitzgeraldin hetkellinen onnellisuus heijasteli jazz-ajan yhteiskunnallista huimapäisyyttä, jonka Fitzgerald popularisoi esseissään ja tarinoissaan. Hän kuvasi aikakautta ”omilla voimillaan eteenpäin ajavaksi, jota palvelevat suuret, rahaa täynnä olevat huoltoasemat”. Fitzgeraldin silmissä aikakausi edusti moraalisesti sallivaa aikaa, jolloin amerikkalaiset pettyivät vallitseviin sosiaalisiin normeihin ja olivat pakkomielteisiä itsensä tyydyttämisen suhteen.
Tämän hedonistisen aikakauden aikana Fitzgeraldien seurusteluelämässä käytettiin yhä enemmän alkoholia, ja pariskunta nautti gini-hedelmäjuomia jokaisella retkellään. Julkisuudessa heidän alkoholinkäyttönsä ei merkinnyt juuri muuta kuin torkkumista juhlissa, mutta yksityisesti se johti katkeriin riitoihin.
Riitojen pahentuessa pariskunta syytti toisiaan avioliiton uskottomuudesta. He huomauttivat ystävilleen, ettei heidän avioliittonsa kestäisi enää kauan. Häädettyään heidät Commodore-hotellista toukokuussa 1920 pariskunta vietti kesän mökissä Westportissa, Connecticutissa, lähellä Long Island Soundia.
Talvella 1921 hänen vaimonsa tuli raskaaksi, kun Fitzgerald työsti toista romaaniaan Kauniit ja kadotetut, ja pariskunta matkusti kotiinsa St. Pauliin Minnesotaan synnyttämään lasta. Lokakuun 26. päivänä 1921 Zelda synnytti heidän tyttärensä ja ainoan lapsensa Frances Scott ”Scottie” Fitzgeraldin. Kun hän heräsi nukutuksesta, hän nauhoitti Zeldan sanovan: ”Voi luoja, goofo olen humalassa. Mark Twain. Eikö hän olekin fiksu? Hänellä on hikka. Toivottavasti se on kaunis ja hölmö – kaunis pikku hölmö.” Fitzgerald käytti myöhemmin osaa hänen höpötyksistään lähes sanatarkasti Daisy Buchananin dialogissa elokuvassa The Great Gatsby.
Lue myös, elamakerrat – Jacobus Henricus van ’t Hoff
Long Island ja toinen romaani
Tyttärensä syntymän jälkeen Fitzgerald palasi Kauniit ja kadotetut -teoksen laatimiseen. Romaanin juoni seuraa nuorta taiteilijaa ja hänen vaimoaan, jotka ajautuvat hajamielisiksi ja vararikkoon juhliessaan New Yorkissa. Anthony Patchin hahmojen esikuvana hän käytti itseään ja Gloria Patchin hahmojen esikuvana – hänen sanojensa mukaan – Zeldan kylmähermoisuutta ja itsekkyyttä. Metropolitan Magazine julkaisi käsikirjoituksen vuoden 1921 lopulla, ja Scribner”s julkaisi kirjan maaliskuussa 1922. Scribner”s valmisteli kirjan 20 000 kappaleen alkupainoksen. Kirja myi niin hyvin, että sen painosmäärä nousi 50 000 kappaleeseen. Samana vuonna Fitzgerald julkaisi yhdentoista tarinan antologian Tales of the Jazz Age. Hän oli kirjoittanut kaikki tarinat kahta lukuun ottamatta ennen vuotta 1920.
Fitzgeraldin sovitettua tarinansa ”The Vegetable” näytelmäksi lokakuussa 1922 hän muutti Zeldan kanssa Long Islandin Great Neckiin Broadwayn lähelle. Vaikka Fitzgerald toivoi, että The Vegetable käynnistäisi tuottoisan uran näytelmäkirjailijana, näytelmän ensi-ilta marraskuussa 1923 oli täydellinen katastrofi. Tylsistynyt yleisö poistui näytelmän toisen näytöksen aikana. Fitzgerald halusi keskeyttää esityksen ja sanoutua irti tuotannosta. Väliajalla Fitzgerald kysyi pääosan esittäjä Ernest Truexilta, aikoiko hän lopettaa esityksen. Kun Truex vastasi myöntävästi, Fitzgerald pakeni lähimpään baariin. Näytelmän epäonnistumisen vuoksi velkaantunut Fitzgerald kirjoitti novelleja saadakseen taloutensa kuntoon. Fitzgerald piti tarinoitaan arvottomina lukuun ottamatta ”Talvisia unia”, jota hän kuvasi ensimmäiseksi yrityksekseen Gatsbyn ideasta. Kun Fitzgerald ja hänen vaimonsa eivät kirjoittaneet, he jatkoivat seurustelua ja juomista Long Islandin juhlissa.
Vaikka Fitzgerald viihtyi Long Islandin miljöössä, hän paheksui ylenpalttisia juhlia, ja varakkaat ihmiset, joita hän kohtasi, tuottivat hänelle usein pettymyksen. Vaikka hän pyrki jäljittelemään rikkaita, hän piti heidän etuoikeutettua elämäntyyliään moraalisesti huolestuttavana. Vaikka Fitzgerald ihaili rikkaita, hän tunsi hehkuvaa kaunaa heitä kohtaan. Kun pariskunta asui Long Islandilla, yksi Fitzgeraldin varakkaimmista naapureista oli Max Gerlach. Gerlach oli kuulemma syntynyt Amerikassa saksalaiseen siirtolaisperheeseen, mutta hän oli ollut ensimmäisen maailmansodan aikana majuri Yhdysvaltain retkikuntajoukoissa, ja hänestä tuli herrasmies-saalistaja, joka eli kuin miljonääri New Yorkissa. Uutta vaurauttaan esitellen Gerlach järjesti ylellisiä juhlia, ei koskaan käyttänyt samaa paitaa kahta kertaa ja levitti itsestään myyttejä, kuten sen, että hän oli Saksan keisarin sukulainen. Nämä yksityiskohdat inspiroivat Fitzgeraldia hänen seuraavan teoksensa The Great Gatsby (Suuri Gatsby) luomisessa.
Lue myös, elamakerrat – Aleksandr Rodtšenko
Eurooppa ja The Great Gatsby
Toukokuussa 1924 Fitzgerald muutti perheineen ulkomaille Eurooppaan. Hän jatkoi kolmannen romaaninsa kirjoittamista, josta tulisi lopulta hänen pääteoksensa Suuri Gatsby. Fitzgerald oli suunnitellut romaania vuodesta 1923 lähtien, jolloin hän kertoi kustantajalleen Maxwell Perkinsille suunnitelmistaan ryhtyä toteuttamaan teosta, joka olisi kaunis ja monimutkaisesti kuvioitu. Hän oli kirjoittanut romaaniaan varten jo 18 000 sanaa vuoden 1923 puoliväliin mennessä, mutta hylkäsi suurimman osan uudesta tarinastaan vääränä alkuna. Alun perin nimeksi annettu Trimalchio – viittaus latinankieliseen teokseen Satyricon – seurasi juonessa parvenu, joka pyrkii vaurastumaan saadakseen rakastamansa naisen. Lähdeaineistona Fitzgerald käytti paljon Long Islandin kokemuksiaan ja jälleen kerran elinikäistä pakkomiellettä ensirakkauttaan Ginevra Kingiä kohtaan. ”Koko Gatsbyn idea”, hän selitti myöhemmin, ”on se epäoikeudenmukaisuus, että köyhä nuori mies ei voi naida tyttöä, jolla on rahaa. Tämä teema nousee esiin yhä uudelleen, koska elin sen.”
The Great Gatsbyn työstäminen hidastui, kun Fitzgeraldit oleskelivat Ranskan Rivieralla, jossa kehittyi aviokriisi. Zelda ihastui ranskalaiseen laivastolentäjään Edouard Jozaniin. Hän vietti iltapäiviä uiden rannalla ja iltoja tanssien tämän kanssa kasinoilla. Kuuden viikon kuluttua Zelda pyysi avioeroa. Fitzgerald pyrki kohtaamaan Jozanin ja lukitsi Zeldan heidän taloonsa, kunnes hän pystyi siihen. Ennen kuin kohtaaminen ehti tapahtua, Jozan, jolla ei ollut aikomustakaan mennä naimisiin Zeldan kanssa, lähti Rivieralta, eivätkä Fitzgeraldit enää koskaan nähneet häntä. Pian tämän jälkeen Zelda otti yliannostuksen unilääkkeitä. Pariskunta ei koskaan puhunut tapauksesta, mutta episodi johti heidän avioliittonsa pysyvään rikkoutumiseen. Jozan hylkäsi myöhemmin koko tapauksen ja väitti, ettei uskottomuutta tai romanssia ollut tapahtunut: ”Molemmilla oli tarve draamaan, he keksivät sen ja ehkä he olivat oman levottoman ja hieman epäterveen mielikuvituksensa uhreja.”
Tämän tapahtuman jälkeen Fitzgeraldit muuttivat Roomaan, jossa Fitzgerald tarkisti Gatsbyn käsikirjoitusta koko talven ajan ja toimitti lopullisen version helmikuussa 1925. Fitzgerald kieltäytyi 10 000 dollarin tarjouksesta sarjaoikeuksista, koska se viivästyttäisi kirjan julkaisua. Kun kirja julkaistiin 10. huhtikuuta 1925, Willa Cather, T. S. Eliot ja Edith Wharton ylistivät Fitzgeraldin teosta, ja romaani sai yleisesti ottaen myönteisiä arvioita aikalaiskirjallisuuskriitikoilta. Tästä vastaanotosta huolimatta Gatsbystä tuli kaupallinen epäonnistuminen verrattuna Fitzgeraldin aiempiin teoksiin This Side of Paradise (1920) ja The Beautiful and Damned (1922). Vuoden loppuun mennessä kirjaa oli myyty alle 23 000 kappaletta. Koko loppuelämänsä ajan The Great Gatsbyn myynti oli laimeaa. Kesti vuosikymmeniä ennen kuin romaani saavutti nykyisen suosionsa ja suosionsa.
Lue myös, elamakerrat – William-Adolphe Bouguereau
Hemingway ja kadonnut sukupolvi
Italiassa vietetyn talven jälkeen Fitzgeraldit palasivat Ranskaan, jossa he asuivat vuorotellen Pariisissa ja Ranskan Rivieralla vuoteen 1926 asti. Tänä aikana hän ystävystyi kirjailija Gertrude Steinin, kirjakauppias Sylvia Beachin, kirjailija James Joycen, runoilija Ezra Poundin ja muiden Pariisissa asuvien amerikkalaisten ekspatriaattiyhteisön jäsenten kanssa, joista jotkut myöhemmin tunnistettiin kadonneeseen sukupolveen. Heistä merkittävin oli suhteellisen tuntematon Ernest Hemingway, jonka Fitzgerald tapasi ensimmäisen kerran toukokuussa 1925 ja jota hän alkoi ihailla. Hemingway muisteli myöhemmin, että heidän suhteensa alkuvaiheessa Fitzgeraldista tuli hänen uskollisin ystävänsä.
Toisin kuin ystävyydessään Scottin kanssa, Hemingway inhosi Zeldaa ja kuvaili häntä ”hulluksi” muistelmateoksessaan A Moveable Feast Hemingway väitti, että Zelda kirjoitti mieluummin tuottoisaa novellikirjallisuutta kuin romaaneja, jotta hän voisi tukea tottunutta elämäntyyliään. ”Minusta oli aina tuntunut, että tarina Postissa oli huippua”, Zelda muisteli myöhemmin, ”mutta Scott ei jaksanut kirjoittaa niitä.” Täydentääkseen tulojaan Fitzgerald kirjoitti usein tarinoita lehtiin, kuten The Saturday Evening Postiin, Collier”s Weeklyyn ja Esquireen. Hän kirjoitti tarinansa ensin ”autenttisesti” ja kirjoitti ne sitten uudelleen lisätäkseen niihin juonenkäänteitä, jotka lisäsivät niiden myyntikelpoisuutta lehtien tarinoina. Tämä ”huoraaminen”, kuten Hemingway kutsui näitä myyntitapahtumia, nousi kipeäksi kohdaksi heidän ystävyydessään. Suuren Gatsbyn luettuaan vaikuttunut Hemingway vannoi jättävänsä kaikki erimielisyydet Fitzgeraldin kanssa syrjään ja auttavansa häntä kaikin tavoin, vaikka hän pelkäsi Zeldan suistavan Fitzgeraldin kirjailijanuran raiteiltaan.
Hemingway väitti, että Zelda pyrki tuhoamaan miehensä, ja hän väitetysti pilkkasi Fitzgeraldia tämän peniksen koosta. Tutkittuaan sen julkisessa vessassa Hemingway vahvisti Fitzgeraldin peniksen olevan keskikokoinen. Vakavampi riita syntyi pian, kun Zelda vähätteli Fitzgeraldia homofobisilla solvauksilla ja syytti häntä homoseksuaalisesta suhteesta Hemingwayn kanssa. Fitzgerald päätti harrastaa seksiä prostituoidun kanssa todistaakseen heteroseksuaalisuutensa. Zelda löysi kondomeja, jotka hän oli ostanut ennen kohtaamista, ja siitä seurasi katkera riita, joka johti pitkittyneeseen mustasukkaisuuteen. Pian tämän jälkeen Zelda heittäytyi juhlissa marmoriportaita pitkin alas, koska Isadora Duncanin kanssa keskustelemiseen uppoutunut Fitzgerald jätti hänet huomiotta. Joulukuussa 1926 Fitzgeraldit palasivat Amerikkaan kahden epämiellyttävän ja heidän avioliittoaan huomattavasti rasittaneen Euroopan-vuoden jälkeen.
Lue myös, elamakerrat – Joseph Heller
Matka Hollywoodissa ja Lois Moran
Vuonna 1926 elokuvatuottaja John W. Considine Jr. kutsui Fitzgeraldin Hollywoodiin sen kulta-aikaan kirjoittamaan United Artistsille flapper-komedian. Hän suostui ja muutti studion omistamaan bungalowiin Zeldan kanssa tammikuussa 1927. Hollywoodissa Fitzgeraldit osallistuivat juhliin, joissa he tanssivat mustaa pohjaa ja seurustelivat filmitähtien kanssa. Eräässä juhlassa he raivostuttivat vieraat Ronald Colmanin ja Constance Talmadgen kepposella: he pyysivät heidän kellojaan ja vetäytyivät keittiöön ja keittivät kalliit kellot tomaattikastikkeessa. Hollywood-elämän uutuudenviehätys hiipui Fitzgeraldien kohdalla nopeasti, ja Zelda valitti usein tylsyyttä.
Osallistuessaan Pickfairin kartanossa järjestettyihin ylenpalttisiin juhliin Fitzgerald tapasi 17-vuotiaan Lois Moranin, joka oli saanut laajaa mainetta roolistaan elokuvassa Stella Dallas (1925). Älyllistä keskustelua kaipaava Moran ja Fitzgerald keskustelivat tuntikausia kirjallisuudesta ja filosofiasta portailla istuen. Fitzgerald oli 31-vuotias ja ohittanut parhaat päivänsä, mutta ihastunut Moran piti häntä hienostuneena, komeana ja lahjakkaana kirjailijana. Niinpä hän pyrki suhteeseen miehen kanssa. Tähtikaunottaresta tuli kirjailijan muusa, ja hän kirjoitti hänestä novellin nimeltä ”Magnetismi”, jossa nuori Hollywoodin filmitähti saa naimisissa olevan kirjailijan horjumaan seksuaalisessa omistautumisessaan vaimolleen. Myöhemmin Fitzgerald kirjoitti Rosemary Hoytin – yhden Tender is the Night -elokuvan keskeisistä hahmoista – uudelleen Moranin peiliksi.
Fitzgeraldille ja Moranille kateellinen, raivostunut Zelda sytytti omat kalliit vaatteensa palamaan kylpyammeessa itsetuhoisena tekona. Hän väheksyi teini-ikäistä Morania ”aamiaisruoaksi, jonka monet miehet samaistivat kaikkeen, mitä he kaipasivat elämästä”. Fitzgeraldin suhteet Moraniin pahensivat entisestään Fitzgeraldien avio-ongelmia, ja vain kahden kuukauden jazzkauden Hollywoodissa vietetyn ajan jälkeen onneton pariskunta lähti Delawareen maaliskuussa 1927.
Lue myös, elamakerrat – Sadi Carnot
Zeldan sairaus ja viimeinen romaani
Fitzgeraldit vuokrasivat Ellerslie-kartanoa lähellä Wilmingtonia Delawaressa vuoteen 1929 asti. Fitzgerald palasi neljännen romaaninsa pariin, mutta osoittautui alkoholisminsa ja huonon työmoraalinsa vuoksi kykenemättömäksi edistymään. Keväällä 1929 pariskunta palasi Eurooppaan. Samana talvena Zeldan käytös muuttui yhä epäsäännöllisemmäksi ja väkivaltaisemmaksi. Pariisiin suuntautuneen automatkan aikana Grande Cornichen vuoristoteitä pitkin Zelda tarttui auton rattiin ja yritti tappaa itsensä, Fitzgeraldin ja heidän 9-vuotiaan tyttärensä ajamalla jyrkänteen yli. Tämän henkirikoksen jälkeen lääkärit diagnosoivat Zeldalla skitsofrenian kesäkuussa 1930. Pariskunta matkusti Sveitsiin, jossa Zelda kävi hoidettavana klinikalla. He palasivat Amerikkaan syyskuussa 1931. Helmikuussa 1932 hän joutui sairaalahoitoon Johns Hopkinsin yliopiston Phipps-klinikalle Baltimoressa, Marylandissa.
Huhtikuussa 1932, kun psykiatrinen klinikka salli Zeldan matkustaa miehensä kanssa, Fitzgerald vei hänet lounaalle kriitikko H. L. Menckenin kanssa, joka oli nyt The American Mercuryn kirjallisuustoimittaja. Mencken kirjoitti yksityiseen päiväkirjaansa, että Zelda ”tuli hulluksi Pariisissa noin vuosi sitten, ja on yhä selvästi enemmän tai vähemmän sekaisin”. Koko lounaan ajan hän osoitti merkkejä henkisestä hädästä. Vuotta myöhemmin, kun Mencken tapasi Zeldan viimeisen kerran, hän kuvaili hänen mielisairauttaan niin, että se oli välittömästi ilmeinen jokaiselle sivustakatsojalle ja hänen mielensä oli ”vain puoliksi terve”. Hän pahoitteli, ettei Fitzgerald voinut kirjoittaa romaaneja, koska hänen oli kirjoitettava lehtijuttuja maksaakseen Zeldan psykiatrisen hoidon.
Tänä aikana Fitzgerald vuokrasi ”La Paix” -nimisen kartanon Marylandin Towsonin esikaupungissa ja työsti seuraavaa romaaniaan, joka pohjautui vahvasti viimeaikaisiin kokemuksiinsa. Tarina käsitteli lupaavaa nuorta amerikkalaista Dick Diveriä, joka nai mielisairaan nuoren naisen; heidän avioliittonsa huononee, kun he ovat ulkomailla Euroopassa. Samaan aikaan kun Fitzgerald työsti romaaniaan, Zelda kirjoitti – ja lähetti Scribner”sille – oman fiktiivisen versionsa samoista omaelämäkerrallisista tapahtumista kirjassaan Save Me the Waltz (1932). Fitzgerald, jota ärsytti se, että hän katsoi varastaneensa hänen romaaninsa juonimateriaalin, kuvaili Zeldaa myöhemmin plagioijaksi ja kolmannen luokan kirjailijaksi. Ärsytyksestään huolimatta hän vaati teokseen vain vähän korjauksia ja sai Perkinsin julkaisemaan Zeldan romaanin. Scribner”s julkaisi Zeldan romaanin lokakuussa 1932, mutta se oli kaupallinen ja kriittinen epäonnistuminen.
Fitzgeraldin oma romaani Tender Is the Night ilmestyi huhtikuussa 1934 ja sai ristiriitaisia arvioita. Sen rakenne sai monet kriitikot, joiden mielestä Fitzgerald ei ollut vastannut heidän odotuksiaan, pettymään. Hemingway ja muut väittivät, että tällainen kritiikki johtui aineiston pinnallisesta käsittelystä ja lama-ajan Amerikan reaktiosta Fitzgeraldin asemaan jazz-ajan ylilyöntien symbolina. Romaani ei myynyt ilmestyessään hyvin, sillä sitä myytiin noin 12 000 kappaletta kolmen ensimmäisen kuukauden aikana, mutta kuten The Great Gatsby, kirjan maine on sittemmin noussut merkittävästi.
Lue myös, historia-fi – Renessanssi
Suuri lama ja taantuma
Suuren laman keskellä Fitzgeraldin teoksia pidettiin elitistisinä ja materialistisina. Vuonna 1933 toimittaja Matthew Josephson kritisoi Fitzgeraldin novelleja sanomalla, että monilla amerikkalaisilla ei enää ollut varaa juoda samppanjaa milloin vain tai lähteä lomalle Pariisin Montparnasseen. Kuten kirjailija Budd Schulberg muisteli, ”minun sukupolveni piti F. Scott Fitzgeraldia pikemminkin aikakautena kuin kirjailijana, ja kun vuoden 1929 taloudellinen isku alkoi muuttaa sheikit ja flapperit työttömiksi pojiksi tai alipalkatuiksi tytöiksi, käänsimme tietoisesti ja hieman taistelutahtoisesti selkämme Fitzgeraldille”.
Suosionsa vähentyessä Fitzgerald alkoi kärsiä taloudellisesti, ja vuoteen 1936 mennessä hänen kirjojensa rojaltit olivat 80 dollaria. Hänen yltäkylläisen elämäntyylinsä kustannukset ja Zeldan sairaalalaskut saivat hänet nopeasti kiinni, ja hän joutui jatkuvaan velkaantumiseen. Hän turvautui agenttinsa Harold Oberin ja kustantajansa Perkinsin lainoihin. Kun Ober lakkasi antamasta rahaa, häpeissään oleva Fitzgerald katkaisi välit agenttiinsa uskoen, että Ober oli menettänyt uskonsa häneen tämän alkoholismin vuoksi.
Koska Fitzgerald oli ollut alkoholisti jo vuosia, hänen runsas alkoholinkäyttönsä heikensi hänen terveyttään 1930-luvun lopulla. Hänen alkoholisminsa johti sydänlihastulehdukseen, sepelvaltimotautiin, angina pectorikseen, hengenahdistukseen ja synkopaalisiin kohtauksiin. Elämäkerran kirjoittajan Nancy Milfordin mukaan Fitzgeraldin väitteet tuberkuloosista (tuberkuloosi) toimivat tekosyynä, jolla hän peitti juomisen aiheuttamat vaivansa. Fitzgerald-tutkija Matthew J. Bruccoli väittää, että Fitzgeraldilla todella oli toistuva tuberkuloosi. Toinen elämäkerran kirjoittaja Arthur Mizener toteaa, että Fitzgerald sai lievän tuberkuloosikohtauksen vuonna 1919 ja että hänellä oli vakuuttavasti tuberkuloosiverenvuoto vuonna 1929. Fitzgerald kertoi Hemingwaylle 1930-luvulla terveytensä huonontuessa pelkäävänsä kuolevansa tukkoisiin keuhkoihin.
Fitzgeraldin terveydentilan heikkeneminen, krooninen alkoholismi ja taloudelliset vaikeudet tekivät vuosista vaikeita Baltimoressa. Hänen ystävänsä H. L. Mencken kirjoitti kesäkuun 1934 päiväkirjamerkinnässään, että ”F. Scott Fitzgeraldin tapauksesta on tullut ahdistava. Hän ryyppää villisti ja hänestä on tullut riesa. Hänen vaimonsa Zelda, joka on ollut mielisairas jo vuosia, on nyt Sheppard-Prattin sairaalassa, ja hän asuu Park Avenuella pienen tyttärensä Scottien kanssa”. Vuoteen 1935 mennessä alkoholismi häiritsi Fitzgeraldin kirjoittamista ja rajoitti hänen henkistä terävyyttään. Vuosina 1933-1937 hän joutui sairaalaan alkoholismin vuoksi kahdeksan kertaa. Syyskuussa 1936 New York Postin toimittaja Michel Mok kertoi julkisesti Fitzgeraldin alkoholismista ja uran epäonnistumisesta valtakunnallisesti levitetyssä artikkelissa. Artikkeli vahingoitti Fitzgeraldin mainetta ja sai hänet yrittämään itsemurhaa sen luettuaan.
Samana vuonna Zeldan voimakas itsemurhamania johti siihen, että häntä jouduttiin pitempään hoitamaan Highland Hospitalissa Ashevillessä, Pohjois-Carolinassa. Fitzgerald oli lähes konkurssissa, ja hän vietti suurimman osan vuosista 1936 ja 1937 asuen halvoissa hotelleissa Ashevillen lähellä. Hänen yrityksensä kirjoittaa ja myydä lisää novelleja kariutuivat. Myöhemmin hän viittasi novellissaan tähän elämänsä taantumavaiheeseen nimellä ”The Crack-Up”. Fitzgeraldin äidin äkillinen kuolema ja Zeldan henkinen rappeutuminen johtivat siihen, että hänen avioliittonsa hajosi entisestään. Hän näki Zeldan viimeisen kerran vuoden 1939 Kuuban-matkalla. Tämän matkan aikana kukkotappelun katsojat hakkasivat Fitzgeraldia, kun tämä yritti puuttua eläinten julmuuteen. Hän palasi Yhdysvaltoihin, ja – liiallinen juominen pahensi hänen huonoa terveyttään – hän joutui sairaalahoitoon Manhattanin Doctors Hospitaliin.
Lue myös, elamakerrat – Guru Nānak
Paluu Hollywoodiin
Fitzgeraldin vakava taloudellinen ahdinko pakotti hänet vuonna 1937 hyväksymään tuottoisan käsikirjoittajasopimuksen Metro-Goldwyn-Mayerin (MGM) kanssa, minkä vuoksi hänen oli muutettava Hollywoodiin. Vaikka Fitzgerald ansaitsi siihen mennessä suurimmat vuositulonsa (29 757,87 dollaria, mikä vastaa 535 711 dollaria vuonna 2020), hän käytti suurimman osan tuloistaan Zeldan psykiatriseen hoitoon ja tyttärensä Scottien koulukuluihin. Seuraavien kahden vuoden aikana Fitzgerald vuokrasi halvan huoneen Garden of Allah -bungalowista Sunset Boulevardilla. Pyrkiessään pidättäytymään alkoholista Fitzgerald joi suuria määriä Coca-Colaa ja söi paljon makeisia.
Zeldasta vieraantunut Fitzgerald yritti tavata uudelleen ensirakkautensa Ginevra Kingin, kun varakas chicagolainen perijätär vieraili Hollywoodissa vuonna 1938. ”Hän oli ensimmäinen tyttö, jota rakastin, ja olen uskollisesti välttänyt tapaamista tähän hetkeen asti pitääkseni illuusion täydellisenä”, Fitzgerald ilmoitti tyttärelleen Scottielle hieman ennen suunniteltua tapaamista. Tapaaminen osoittautui katastrofiksi Fitzgeraldin hallitsemattoman alkoholismin vuoksi, ja pettynyt Ginevra palasi itään Chicagoon.
Pian sen jälkeen yksinäinen Fitzgerald aloitti suhteen valtakunnallisesti syndikoidun juorukolumnistin Sheilah Grahamin kanssa, joka oli hänen viimeinen seurustelukumppaninsa ennen hänen kuolemaansa. Saatuaan sydänkohtauksen Schwab”s Drug Storessa lääkäri määräsi Fitzgeraldin välttämään rasittavaa rasitusta. Fitzgerald joutui kiipeämään kaksi kerrosta portaita asuntoonsa, kun taas Graham asui pohjakerroksessa. Tämän vuoksi hän muutti Grahamin luo, joka asui Hollywoodissa North Hayworth Avenuella, korttelin päässä itään Fitzgeraldin asunnosta North Laurel Avenuella.
Graham väitti, että Fitzgerald kärsi koko heidän suhteensa ajan jatkuvasta syyllisyydestä Zeldan mielisairauden ja vankeuden vuoksi. Hän yritti toistuvasti raittiutta, kärsi masennuksesta, sai väkivaltaisia purkauksia ja yritti itsemurhaa. Silloin kun Fitzgeraldin raittiusyritys epäonnistui, hän kysyi tuntemattomilta: ”Olen F. Scott Fitzgerald. Olette lukeneet kirjojani. Olettehan lukeneet The Great Gatsbyn? Muistatteko?” Koska Graham ei ollut lukenut yhtään hänen teoksistaan, Fitzgerald yritti ostaa hänelle romaanisarjan. Käytyään useissa kirjakaupoissa hän huomasi, että ne olivat lopettaneet hänen teostensa myynnin. Oivallus siitä, että hänet oli kirjailijana suurelta osin unohdettu, masensi häntä entisestään.
Uransa viimeisessä vaiheessa Fitzgeraldin käsikirjoitustehtäviin kuuluivat muun muassa Madame Curie -elokuvan (1943) tarkistukset ja käyttämätön dialogin kiillotus Tuulen viemää (1939) varten – kirjaa, jota Fitzgerald väheksyi epäoriginaalisena ja ”vanhan vaimon tarinana”. Molemmat tehtävät jäivät ilman mainintaa. Hänen työstään Three Comrades (1938) tuli hänen ainoa käsikirjoitustyönsä. Studion harmiksi Fitzgerald jätti käsikirjoitussäännöt huomiotta ja sisällytti elokuvaan kuvauksia, jotka sopivat paremmin romaaniin. Vapaa-ajallaan hän työsti viidettä romaaniaan The Last Tycoon, joka perustui elokuvapäällikkö Irving Thalbergiin. Vuonna 1939 MGM purki hänen sopimuksensa, ja Fitzgeraldista tuli freelance-käsikirjoittaja. Talvikarnevaalin (1939) työstämisen aikana Fitzgerald kärsi alkoholistin romahduksesta ja hakeutui New Yorkin psykiatri Richard Hoffmannin hoitoon.
Ohjaaja Billy Wilder kuvaili Fitzgeraldin siirtymistä Hollywoodiin kuin ”suurta kuvanveistäjää, joka on palkattu tekemään putkitöitä”. Edmund Wilson ja Aaron Latham ehdottivat, että Hollywood imi Fitzgeraldin luovuuden kuin vampyyri. Epäonnistuminen Hollywoodissa sai hänet palaamaan juomisen pariin, ja vuonna 1939 hän joi lähes 40 olutta päivässä. Samasta vuodesta alkaen Fitzgerald pilkkasi itseään Hollywood-roistona Pat Hobbyn hahmon kautta 17 novellin sarjassa. Esquire julkaisi Pat Hobbyn tarinat alun perin tammikuun 1940 ja heinäkuun 1941 välisenä aikana. Lähestyessään viimeistä elinvuottaan Fitzgerald kirjoitti tyttärelleen pahoittelevasti: ”Toivon nyt, etten olisi koskaan rentoutunut tai katsonut taaksepäin – mutta sanoi The Great Gatsbyn lopussa: Tästä lähtien tämä on etusijalla”. Tämä on välitön velvollisuuteni – ilman tätä en ole mitään.””
Lue myös, elamakerrat – Joosef I (keisari)
Viimeinen vuosi ja kuolema
Fitzgerald raitistui yli vuosi ennen kuolemaansa, ja Graham kuvaili heidän viimeistä yhteistä vuottaan yhdeksi heidän suhteensa onnellisimmista ajoista. Illalla 20. joulukuuta 1940 Fitzgerald ja Graham osallistuivat This Thing Called Love -elokuvan ensi-iltaan. Kun pariskunta lähti Pantages-teatterista, raitis Fitzgerald koki huimausta ja hänen oli vaikea kävellä autolleen. Katsojien tarkkaillessa häntä hän huomautti Grahamille kireällä äänellä: ”Ihmiset varmaan luulevat, että olen humalassa”.
Seuraavana päivänä, kun Fitzgerald kommentoi juuri saapunutta Princeton Alumni Weekly -lehtiään, Graham näki hänen hyppäävän nojatuolistaan, tarttuvan takanreunaan ja romahtavan lattialle ääntäkään päästämättä. Selälleen makaamalla hän haukkoi henkeään ja vaipui tajuttomaksi. Epäonnistuneiden elvytysyritysten jälkeen Graham juoksi hakemaan Harry Culveria, rakennuksen isännöitsijää. Astuessaan asuntoon Culver totesi: ”Pelkäänpä, että hän on kuollut”. Fitzgerald kuoli 44-vuotiaana sepelvaltimoiden ahtautumiseen.
Kuultuaan isänsä kuolemasta Scottie soitti Grahamille Vassarista ja pyysi häntä olemaan osallistumatta hautajaisiin, koska se oli sosiaalisesti soveliasta. Grahamin sijasta hänen ystävänsä Dorothy Parker osallistui hautausurakoitsijan salongin takahuoneessa pidettyihin hautajaisiin. Koska Parker huomasi, että hautajaisissa oli vain vähän muita ihmisiä, hän murahti ”paskiainenparka” – repliikki Jay Gatsbyn hautajaisista elokuvassa Suuri Gatsby. Kun Fitzgeraldin huonosti kalvattu ruumis saapui Bethesdaan, Marylandiin, vain kolmekymmentä ihmistä osallistui hänen hautajaisiinsa. Paikalla olivat muun muassa hänen ainoa lapsensa Scottie, hänen agenttinsa Harold Ober ja hänen elinikäinen päätoimittajansa Maxwell Perkins.
Zelda ylisti Fitzgeraldia kirjeessä ystävälleen: ”Hän oli henkisesti anteliain sielu kuin koskaan… Tuntuu kuin hän olisi aina suunnitellut onnea Scottiesta ja minusta. Kirjoja luettavaksi – paikkoja, joihin mennä. Elämä näytti aina niin lupaavalta, kun hän oli läsnä. … Scott oli minulle paras ystävä, mitä ihmisellä saattoi olla”. Hänen kuollessaan roomalaiskatolinen kirkko hylkäsi perheen pyynnön, että Fitzgerald, joka ei ollut katolilainen, haudattaisiin perheen hautapaikalle katolisen Saint Maryn hautausmaalle Rockvilleen, Marylandiin. Fitzgerald haudattiin sen sijaan Rockville Unionin hautausmaalle yksinkertaisella protestanttisella jumalanpalveluksella. Kun Zelda kuoli tulipalossa Highlandin mielisairaalassa vuonna 1948, hänet haudattiin Zeldan viereen Rockville Unioniin. Vuonna 1975 Scottie pyysi menestyksekkäästi, että aiempaa päätöstä tarkistettaisiin, ja hänen vanhempiensa jäännökset siirrettiin perhehautaan Saint Mary”siin.
Lue myös, mytologia-fi – Vesta
Kriittinen uudelleenarviointi
Kuollessaan Fitzgerald uskoi, että hänen elämänsä oli epäonnistunut ja että hänen työnsä oli unohdettu. Ne harvat kriitikot, jotka tunsivat hänen työnsä, pitivät Fitzgeraldia epäonnistuneena alkoholistina – jazz-ajan dekadenssin ruumiillistumana. New York Timesin muistokirjoituksessa katsottiin, että hänen työnsä oli ikuisesti sidottu aikakauteen, ”jolloin gini oli kansallinen juoma ja seksi kansallinen pakkomielle”. Peter Quennellin kaltaiset kirjallisuuskriitikot pitivät hänen kuolemansa jälkeen ilmestynyttä pääteostaan Suuri Gatsby pelkkänä nostalgisena aikakausiteoksena, jossa on ”Gershwinin sävelen surullisuutta ja etäistä kepeyttä”.
Tarkastellessaan näitä postuumisti tapahtuneita hyökkäyksiä John Dos Passos totesi, että monilta populaarilehtien kirjallisuuskriitikoilta puuttui perustavanlaatuinen näkemys kirjoittamisen taidosta. ”Outoa Fitzgeraldin kuolemasta ilmestyneissä artikkeleissa”, Dos Passos muisteli myöhemmin, ”oli se, että kirjoittajat tuntuivat tuntevan, ettei heidän tarvinnut lukea hänen kirjojaan; he tarvitsivat vain luvan lapioida ne tuhkakuppiin leimaamalla ne sellaisiksi, että ne oli kirjoitettu tuona ja tuona menneenä aikana.”
Edmund Wilson viimeisteli Fitzgeraldin keskeneräisen viidennen romaanin The Last Tycoon (Viimeinen liikemies) vuoden kuluessa tämän kuolemasta kirjailijan laajojen muistiinpanojen pohjalta ja sisällytti siihen The Great Gatsbyn, mikä herätti uutta kiinnostusta ja keskustelua kriitikoiden keskuudessa. Toisen maailmansodan keskellä The Great Gatsby sai lisää suosiota, kun Council on Books in Wartime -järjestö jakoi maksuttomia painoksia ulkomailla palveleville amerikkalaisille sotilaille. Punainen Risti jakoi romaania japanilaisten ja saksalaisten sotavankileirien vangeille. Vuoteen 1945 mennessä The Great Gatsbya oli jaettu yhdysvaltalaisille joukoille yli 123 000 kappaletta. Vuonna 1960 – 35 vuotta romaanin alkuperäisen julkaisun jälkeen – kirjaa myytiin 100 000 kappaletta vuodessa. Uusi kiinnostus sai New York Timesin pääkirjoittajan Arthur Mizenerin julistamaan romaanin amerikkalaisen kirjallisuuden mestariteokseksi.
2000-luvulle tultaessa Suurta Gatsbya oli myyty miljoonia kappaleita, ja romaani on pakollista luettavaa monilla lukio- ja yliopistoluokilla. Vaikka teos julkaistiin yli sata vuotta sitten, tutkijat viittaavat siihen edelleen, koska se on tärkeä nykypäivän Amerikan ymmärtämisen kannalta. New Yorkin yliopiston professori John Kuehlin mukaan: ”Jos haluat tietää Espanjasta, lue Hemingwayn The Sun Also Rises. Jos haluaa tietää etelästä, lukee Faulkneria. Jos haluaa tietää, millainen Amerikka on, lukee The Great Gatsbyn. Fitzgerald on amerikkalaisen kirjailijan perikuva.”
Lue myös, elamakerrat – Jaakko V
Postuumisti tunnettu
The Great Gatsbyn suosio johti laajaan kiinnostukseen Fitzgeraldia itseään kohtaan. 1950-luvulle tultaessa hänestä oli tullut amerikkalaisen kulttuurin kulttihahmo, ja hänet tunnettiin laajemmin kuin koskaan hänen elinaikanaan. Vuonna 1952 kriitikko Cyril Connolly totesi, että ”sen lisäksi, että Fitzgerald on yhä merkittävämpi kirjailija, hänestä on nyt tullut myytti, amerikkalainen versio kuolevasta jumalasta, kirjallisuuden Adonis”, jonka nousu ja lasku herättää väistämättä vertauksia itse jazz-aikaan.
Seitsemän vuotta myöhemmin Fitzgeraldin ystävä Edmund Wilson huomautti, että hän sai nyt runsaasti kirjeitä Fitzgeraldin teosten naispuolisilta ihailijoilta ja että hänen virheellisestä alkoholistiystävästään oli postuumisti tullut ”puolijumalallinen henkilö” kansan mielikuvituksessa. Kirjailija Adam Gopnik yhtyi näihin mielipiteisiin ja totesi, että – toisin kuin Fitzgerald väitti, että ”amerikkalaisessa elämässä ei ole toista näytöstä” – Fitzgeraldista ei tullut ”huonosti nimetyn ajan koskettava alaviite vaan lännen kestävä legenda”.
Vuosikymmeniä kuolemansa jälkeen Fitzgeraldin lapsuuden Summit Terrace -koti St. Paulissa tuli vuonna 1971 kansalliseksi historialliseksi maamerkiksi. Fitzgerald inhosi taloa ja piti sitä arkkitehtonisena hirviönä. Vuonna 1990 Hofstran yliopisto perusti F. Scott Fitzgerald Society -yhdistyksen, josta tuli myöhemmin American Literature Associationin jäsenyhdistys. COVID-19-pandemian aikana seura järjesti This Side of Paradise -teoksen nettilukemisen sen satavuotispäivän kunniaksi. Vuonna 1994 St. Paulissa sijaitseva World Theater, jossa esitettiin radiolähetys A Prairie Home Companion, nimettiin uudelleen Fitzgerald Theateriksi.
Lue myös, taistelut – Gerhardus Mercator
Kirjallinen kehitys
F. Scott Fitzgeraldin kirjailijan ääni kehittyi ja kypsyi ajan mittaan enemmän kuin useimpien aikansa kirjailijoiden, ja jokainen hänen romaaninsa edusti havaittavaa kirjallisen laadun kehitystä. Vaikka hänen kollegansa kehuivat häntä lopulta ”vuosisadan parhaaksi kerronnan lahjakkuudeksi”, tätä kerronnan lahjakkuutta ei pidetty heti ilmeisenä hänen varhaisimmissa kirjoituksissaan. Fitzgerald uskoi, että proosan perusta on lyyrisessä säkeistössä, ja aluksi hän muotoili lauseensa täysin korvakuulolta, minkä vuoksi hänen varhaisimmat teoksensa sisälsivät lukuisia epäkohtia ja kuvailevia epäjatkuvuuksia, jotka ärsyttivät sekä toimittajia että lukijoita. Näiden ensimmäisten fiktiivisten kirjoitusyritysten aikana hän sai yli 122 hylkäävää kirjettä, ja kustantamo Scribner”s hylkäsi hänen esikoisromaaninsa kolme kertaa laajoista uudelleenkirjoituksista huolimatta.
Ensimmäisessä romaanissaan Fitzgerald käytti kirjallisina esikuvinaan H. G. Wellsin vuonna 1909 ilmestynyttä teosta Tono-Bungay ja Sir Compton Mackenzien vuonna 1913 ilmestynyttä romaania Sinister Street, joka kertoi nuoren opiskelijan aikuistumisesta Oxfordin yliopistossa. Vaikka Fitzgerald jäljitteli Mackenzien romaanin juonta, hänen esikoisteoksensa poikkesi huomattavasti siitä kokeellisen tyylinsä vuoksi. Hän hylkäsi useimpien romaanien tunkkaisen kerrontatekniikan ja purki sen sijaan juonta keskenään sekoittuneiden tekstikatkelmien, kirjeiden ja runojen muodossa. Tämä erilaisten fiktiivisten elementtien atonaalinen sekoitus sai kulttuurieliitin ylistämään nuorta Fitzgeraldia kirjallisuuden uranuurtajana, jonka teos modernisoi pysähtynyttä kirjallisuutta, joka oli jäänyt ”yhtä paljon jälkeen nykyaikaisista tavoista kuin nykyaikaisesta historiasta”. He julistivat, että hänen teoksensa sykki omaperäisyyttä.
Vaikka kriitikot kehuivat This Side of Paradisea erittäin omaperäiseksi, he arvostelivat sen muotoa ja rakennetta. He korostivat, että teoksessa oli ”lähes kaikki virheet ja puutteet, joita romaanissa voi olla”, ja pian syntyi yksimielisyys siitä, että Fitzgeraldin ammattitaito jätti paljon toivomisen varaa. Hän osasi kirjoittaa viihdyttävästi, myönsivät hänen arvostelijansa, mutta hän ei kiinnittänyt juurikaan huomiota muotoon ja rakenteeseen. Luettuaan ja sulateltuaan nämä debyyttiromaaniaan kohdistuneet arvostelut Fitzgerald pyrki seuraavassa teoksessaan parantamaan proosansa muotoa ja rakennetta ja uskaltautumaan kokonaan uuteen kaunokirjallisuuden lajiin.
Fitzgerald hylkäsi toisen vuoden romaanissaan collegen kasvatusromaanien piirteet ja loi ”ironis-pessimistisen” romaanin Thomas Hardyn tuotantoa mukaillen. The Beautiful and Damned -kirjan julkaisemisen myötä toimittaja Max Perkins ja muut kehuivat hänen proosansa laadun huomattavaa kehitystä. Siinä missä This Side of Paradise oli ollut työlästä proosaa ja kaoottista organisaatiota, The Beautiful and Damned osoitti heränneen kirjallisen tietoisuuden ylivoimaista muotoa ja rakennetta.
Vaikka kriitikot pitivät Kauniita ja kadotettuja vähemmän mullistavana kuin edeltäjäänsä, monet myönsivät, että kirjallisessa muodossa ja rakenteessa tapahtunut valtava parannus ensimmäisen ja toisen romaanin välillä lupasi Fitzgeraldille suuria tulevaisuudennäkymiä. John V. A. Weaver ennusti vuonna 1922, että kun Fitzgerald kypsyisi kirjailijana, häntä pidettäisiin yhtenä amerikkalaisen kirjallisuuden suurimmista kirjailijoista. Näin ollen heräsi odotuksia siitä, että Fitzgerald parantaisi merkittävästi kolmannen teoksensa myötä.
Kirjoittaessaan Suuri Gatsby Fitzgerald päätti poiketa aiempien romaaniensa kirjoitusprosessista ja luoda tietoisen taiteellisen saavutuksen. Hän hylkäsi kahden aikaisemman romaaninsa realismin ja laati luovan teoksen, jossa mielikuvitus on pysyvää. Tätä varten hän jäljitteli tietoisesti Joseph Conradin ja Willa Catherin kirjallisia tyylejä. Häneen vaikutti erityisesti Catherin vuonna 1923 ilmestynyt teos Kadonnut nainen, joka kertoo varakkaasta naimisissa olevasta seurapiirikaunottaresta, jota useat romanttiset kosijat jahtaavat ja joka symbolisesti ilmentää amerikkalaista unelmaa.
Suuri Gatsby -teoksen julkaisemisen myötä Fitzgerald oli hiillostanut proosatyyliään ja juonenrakennustaan, ja kirjallisuuden edustajat pitivät häntä nyt mestarina. Lukijat kehuivat häntä siitä, että Gatsby ”on tiivis, taloudellinen, romaanitekniikaltaan hiottu”, ja hänen kirjoituksensa sisälsi nyt ”joitakin hienoimpia pieniä nykyhavainnon yksityiskohtia, joita voi kuvitella – niin kevyitä, herkkiä ja teräviä”. Poistamalla aiemmat puutteet kirjoituksestaan hän oli noussut ”loistavasta improvisaattorista” ”tunnolliseksi ja huolelliseksi taiteilijaksi”. Gertrude Stein esitti, että Fitzgerald oli ylittänyt Hemingwayn kaltaiset aikalaiskirjailijat mestarillisella kyvyllään kirjoittaa luonnollisilla lauseilla.
Tietyt kirjallisuusmaailman jäsenet ymmärsivät välittömästi, että Fitzgerald oli kehittynyt romaanikirjailijana niin paljon, että Gatsby oli mestariteos. Edith Wharton kehui Gatsbya niin suureksi parannukseksi Fitzgeraldin aiempiin teoksiin nähden, että se edusti amerikkalaisille romaaneille ”hyppyä tulevaisuuteen”, ja T. S. Eliot uskoi sen edustavan käännekohtaa amerikkalaisessa kirjallisuudessa. Gatsbyn luettuaan Gertrude Stein julisti, että Fitzgeraldia ”luetaan, kun monet hänen tunnetuista aikalaisistaan unohdetaan”.
Yhdeksän vuotta Great Gatsbyn julkaisemisen jälkeen Fitzgerald sai neljännen romaaninsa Tender Is the Night valmiiksi vuonna 1934. Tähän mennessä kirjallisuuden kenttä oli muuttunut suuresti alkaneen suuren laman vuoksi, ja aikoinaan suosittuja kirjailijoita, kuten Fitzgeraldia ja Hemingwayta, jotka kirjoittivat ylemmän keskiluokan elämäntavoista, halveksittiin nyt kirjallisuuden aikakauslehdissä, kun taas niin sanotut ”proletaariset romaanikirjailijat” saivat yleistä suosiota.
Vaikka Fitzgerald osoitti Tender Is the Night -teoksessa hallitsevansa ”verbaaliset vivahteet, joustavan rytmin, dramaattisen rakentamisen ja olennaisen tragikomiikan”, monet arvostelijat hylkäsivät teoksen, koska se ei käsitellyt aikakauden poliittisia kysymyksiä. Vähemmistö kuitenkin kehui teosta parhaaksi amerikkalaiseksi romaaniksi sitten The Great Gatsbyn. Yhteenvetona Fitzgeraldin taiteellisesta matkasta oppipoikaromaaniromaanista mestarilliseksi kirjailijaksi Burke Van Allen totesi, ettei yksikään toinen amerikkalainen kirjailija ollut osoittanut ”jatkuvasti kasvavaa välineistönsä hallintaa ja säännöllisesti lisääntyvää herkkyyttä elämän esteettisille arvoille”.
Fitzgeraldin kuoleman jälkeen kirjailijat, kuten John Dos Passos, arvioivat Fitzgeraldin kirjallisen laadun asteittaista nousua ja väittivät, että hänen keskeneräinen viides romaaninsa The Last Tycoon olisi voinut olla Fitzgeraldin suurin saavutus. Dos Passos väitti vuonna 1945, että Fitzgerald oli vihdoin saavuttanut suuren ja omaleimaisen tyylin romaanikirjailijana; näin ollen hänen teoksensa mittasuhteet nostivat ”amerikkalaisen kaunokirjallisuuden tasoa” samalla tavalla kuin ”Marlowen tyhjästä säkeistöstä koostuva säkeistö nosti koko Elisabetin säkeistöä”, vaikka se oli vielä keskeneräinenkin fragmentti.
Toisin kuin Fitzgeraldin romaanien kirjallisessa laadussa ja taiteellisessa kypsyydessä tapahtuva kehitys, Fitzgeraldin 164 novellia osoittivat päinvastaista suuntausta ja herättivät paljon kritiikkiä. Siinä missä hän kirjoitti romaaninsa tietoisesti taiteellisella asenteella, raha oli hänen ensisijainen kannustimensa novellien kirjoittamisessa. Romaanien väliin jäävien pitkien välijaksojen aikana tarinat elättivät hänet taloudellisesti, mutta hän valitteli, että hänen oli ”kirjoitettava paljon mätää tavaraa, joka tylsistyttää minua ja saa minut masentuneeksi”.
Fitzgerald tajusi, että Saturday Evening Postin ja Esquiren kaltaiset liukkaat lehdet julkaisivat todennäköisemmin tarinoita, jotka suosivat nuorta rakkautta ja sisälsivät makeanhimoisia loppuratkaisuja, ja hänestä tuli taitava räätälöimään novellejaan kaupallisen maun vaihteluiden mukaan. Tällä tavoin hänestä tuli nopeasti yksi aikakautensa parhaiten palkatuista aikakauslehtikirjoittajista, ja kuuluisuutensa huipulla hän tienasi Saturday Evening Postista 4 000 dollaria tarinaa kohti.
Vuodesta 1920 kuolemaansa asti Fitzgerald julkaisi lehdessä lähes neljä novellia vuodessa, ja pelkästään vuonna 1931 hän ansaitsi lähes 40 000 dollaria (mikä vastaa 680 700 dollaria vuonna 2020) julkaisemalla nopeasti peräkkäin seitsemäntoista novellia.
Vaikka Fitzgerald oli häikäisevä improvisoija, hänen novellejaan kritisoitiin siitä, että niistä puuttui sekä temaattinen johdonmukaisuus että laatu. Kriitikko Paul Rosenfeld kirjoitti, että monet Fitzgeraldin novelleista ”sijoittuvat alemmalle tasolle kuin se, jolle hänen paras aineistonsa ulottuu”. Yhtyen Hemingwayn kritiikkiin, jonka mukaan Fitzgerald pilasi novellinsa kirjoittamalla ne uudelleen miellyttääkseen lehtien lukijoita, Rosenfeld huomautti, että Fitzgerald halventi lahjaansa tarinankertojana muuttamalla tarinansa sosiaalisiksi romansseiksi, joilla on väistämättä onnellinen loppu.
Kommentoidessaan tätä Fitzgeraldin novelleissa esiintyvää taipumusta Dos Passos huomautti, että ”jokaista, joka on kirjoittanut viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, on päivittäin vaivannut vaikeus päättää, kirjoittaako hän ”hyvää” tekstiä, joka tyydyttää hänen omantuntonsa, vai ”halpaa” tekstiä, joka tyydyttää hänen kukkaronsa….. Suuri osa Fitzgeraldin omasta elämästä oli tämänkaltaisen skitsofrenian helvettiä.”
Lue myös, elamakerrat – Alfred Tennyson
Fiktiiviset aiheet
Kulttuurikommentaattorit pitivät Fitzgeraldia suurimman osan kirjallisesta urastaan jazz-aikakauden sukupolven tärkeimpänä kuvaajana, jonka elämää määritteli yhteiskunnallinen siirtyminen kohti nykyaikaa. Toisin kuin vanhempi kadonnut sukupolvi, johon Fitzgerald ja Hemingway kuuluivat, jazz-aikakauden sukupolvi oli nuorempia amerikkalaisia, jotka olivat olleet teini-ikäisiä ensimmäisen maailmansodan aikana ja joita tuhoisan konfliktin psykologiset ja aineelliset kauhut eivät suurelta osin koskettaneet.
Esikoisromaanillaan Fitzgeraldista tuli ensimmäinen kirjailija, joka käänsi tämän sukupolven kansalliseen valokeilaan. Hän kiinnitti kansakunnan huomion poikiensa ja tyttäriensä touhuihin Bearcat-roadsterin rumpupenkillä yksinäisellä tiellä ja käynnisti yhteiskunnallisen keskustelun heidän moraalittomuudestaan. Tämän teeman vuoksi hänen teoksistaan tuli sensaatio yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa, ja lehdistö kuvasi häntä ”kapinoivan nuorison” lipunkantajana. ”Millään amerikkalaissukupolvella ei ole ollut yhtä vakuuttavaa ja kaunistelematonta kronikoitsijaa” kuin Fitzgeraldilla, Van Allen kirjoitti vuonna 1934, eikä yksikään kirjailija samaistunut niin hyvin kirjattuun sukupolveen.
Gertrude Stein kirjoitti muistelmateoksessaan The Autobiography of Alice B. Toklas (Alice B. Toklasin omaelämäkerta), että kirjailijan fiktio loi tämän uuden sukupolven suuren yleisön mieliin, ja hän huomautti Fitzgeraldin ja jazz-ajan liekehtivän nuorison välisestä kulttuurisesta assosiaatiosta. Kriitikot John V. A. Weaver ja Edmund Wilson yhtyivät tähän väitteeseen ja korostivat, että Fitzgerald antoi jazz-aikakauden sukupolvelle itsetietoisuuden lahjan ja teki samalla yleisön tietoiseksi siitä, että he olivat erillinen kohortti.
Fitzgeraldia pidettiin jazz-ajan ja sen huolettoman nuorison kronikoitsijana, mikä sai monet yhteiskunnalliset tahot tuomitsemaan hänen kirjoituksensa. He tuomitsivat hänen käyttämänsä modernin ”ulkomaalaisten slangin” ja väittivät, että hänen kuvauksensa humalahakuisista nuorista ja esiaviollisesta seksistä olivat täysin keksittyjä. Fitzgerald naureskeli tällaiselle kritiikille ja arveli, että umpisurkeat asiantuntijat halusivat hylätä hänen teoksensa säilyttääkseen vanhentuneet käsityksensä amerikkalaisesta yhteiskunnasta.
Koska Fitzgeraldin kirjoitukset tekivät hänestä ”loistavan hyökkääjän pienessä sodassa”, joka käytiin ”liekehtivän nuorison ja vanhan kaartin välillä”, monet sosiaalikonservatiivit iloitsivat myöhemmin Fitzgeraldin kuolemasta. Vain viikkoja Fitzgeraldin kuoleman jälkeen vuonna 1940 Westbrook Pegler kirjoitti The New York World-Telegram -lehden kolumnissaan, että kirjailijan poismeno toi mieleen ”muistoja omituisesta joukosta kurittomia ja itsekeskeisiä kakaroita, jotka olivat päättäneet, etteivät vedä venettä ja jotka halusivat, että maailma luopuisi kaikesta ja istuisi alas ja ulvoisi heidän kanssaan. Potku housuun ja isku päänahkaan olivat enemmänkin heidän tarpeensa.”
F. Scott Fitzgeraldin kaunokirjallisuuden toistuva teema on psyykkinen ja moraalinen kuilu keskivertoamerikkalaisen ja rikkaan eliitin välillä. Tämä toistuva teema johtuu Fitzgeraldin elämänkokemuksista, joissa hän oli ”köyhä poika rikkaassa kaupungissa, köyhä poika rikkaan pojan koulussa, köyhä poika rikkaan miehen kerhossa Princetonissa”. Hän ”aisti rikkaissa korruptiota ja epäluottamus heidän voimaansa”. Näin ollen hänestä tuli Amerikan vapaa-ajanluokan äänekäs kriitikko, ja hänen teoksensa satiirisoivat heidän elämäänsä.
Fitzgeraldin kaunokirjallisuudessa esiintyvä kiinnostus Amerikan vapaa-ajanluokan joutilaaseen elämään herätti kritiikkiä. H. L. Mencken katsoi, että Fitzgeraldin lyhytnäköinen keskittyminen rikkaisiin vei huomiota hänen yhteiskunnallisten havaintojensa laajemmasta merkityksestä. Hän väitti, että ”se, mikä perus-Fitzgeraldia pääasiassa kiinnostaa, on edelleen modernin amerikkalaisen elämän kukkiva esitys – ja erityisesti se paholaisen tanssi ja se, mitä huipulla tapahtuu. Hän ei välitä alelauman hikoilusta ja kärsimyksestä”.
Mencken myönsi kuitenkin, että Fitzgerald oli lähimpänä kuvaamaan rikkaiden ”idioottimaista sensaation tavoittelua, heidän lähes uskomatonta typeryyttään ja vähäpätöisyyttään, heidän kimaltavaa sikamaisuuttaan”. Hänen teoksensa pilkkasivat niitä, ”jotka nauttivat kaikki eurooppalaisen hallitsevan luokan etuoikeudet eivätkä ota mitään sen velvollisuuksista”. Tästä syystä kriitikot ennustivat, että suuresta osasta Fitzgeraldin kaunokirjallisuutta tulisi ajattomia yhteiskunnallisia dokumentteja, jotka vangitsisivat hedonistisen jazz-ajan alastoman lahjomattomuuden.
Fitzgeraldin kuoleman jälkeen tutkijat keskittyivät siihen, miten Fitzgeraldin kaunokirjallisuudessa analysoidaan amerikkalaisen yhteiskunnan syvään juurtuneita luokkaeroja. Hänen romaaninsa The Great Gatsby korostaa amerikkalaisen alemman luokan rajoja ylittää syntymäasemansa. Vaikka tutkijat esittävät erilaisia selityksiä luokkaerojen jatkumiselle Yhdysvalloissa, Fitzgeraldin uskosta sen perimmäiseen pysyvyyteen vallitsee yksimielisyys. Vaikka perustavanlaatuinen konflikti vallitsee vakiintuneiden sosioekonomisen vallan lähteiden ja niiden etuja uhkaavien nousukkaiden välillä, Fitzgeraldin fiktio osoittaa, että luokkien pysyvyys säilyy huolimatta maan kapitalistisesta taloudesta, jossa arvostetaan innovaatioita ja sopeutumiskykyä. Vaikka köyhemmistä amerikkalaisista tulisi rikkaita, he pysyvät alempiarvoisina kuin ne amerikkalaiset, joilla on ”vanhaa rahaa”. Näin ollen Fitzgeraldin henkilöhahmot jäävät amerikkalaisen jäykän luokkajärjestelmän loukkuun.
Suuri osa Fitzgeraldin kaunokirjallisuudesta perustuu hänen elämänkokemuksiinsa yhteiskunnan ulkopuolisena. Keskilännen itäosassa varttuneena poikana hän ponnisteli jatkuvasti ”täyttääkseen St. Paulin ja Chicagon rikkaiden ihmisten vaatimustason, joiden joukossa hänen oli kasvettava ilman, että hänellä olisi koskaan ollut varaa kilpailla heidän kanssaan”. Hänen varakkaammat naapurinsa pitivät nuorta kirjailijaa ja hänen perhettään alemman luokan jäsenenä, ja hänen luokkatoverinsa Newmanin ja Princetonin kaltaisissa varakkaissa oppilaitoksissa pitivät häntä parvenuuna. Hänen myöhempi elämänsä ulkosuomalaisena Euroopassa ja kirjailijana Hollywoodissa vahvisti tätä elinikäistä ulkopuolisuuden tunnetta.
Näin ollen monet Fitzgeraldin hahmoista määrittyvät ”toiseuden” tunteen kautta. Erityisesti Jay Gatsby, jota muut hahmot vähättelevät ”herra Nobody from Nowhere” -nimellä, toimii salakirjoittajana epäselvän alkuperänsä, epäselvän etnis-uskonnollisen identiteettinsä ja epämääräisen luokka-asemansa vuoksi. Gatsbyn syntyperä estää häntä pääsemästä vanhojen amerikkalaisten himoittuun asemaan. Näin ollen Gatsbyn nousua ei pidetä uhkana ainoastaan hänen uusrikkaan asemansa vuoksi, vaan myös siksi, että hänet koetaan ulkopuoliseksi.
Tällaisten teemojen vuoksi tutkijat väittävät, että Fitzgeraldin kaunokirjallisuus kuvastaa amerikkalaista kokemusta, sillä se on tarina ulkopuolisista ja niistä, jotka paheksuvat heitä – olivatpa nämä ulkopuoliset sitten vastasaapuneita maahanmuuttajia, uusrikkaita tai menestyviä vähemmistöjä. Koska 1920-luvulta nykypäivään elävien amerikkalaisten on suunnistettava yhteiskunnassa, jossa on juurtuneita ennakkoluuloja, tutkijat ovat korostaneet, että Fitzgeraldin kaunokirjallisuuden kuvaus siitä johtuvista asemaan liittyvistä ahdistuksista ja sosiaalisista konflikteista on yhä, lähes sata vuotta myöhemmin, kestävästi ajankohtainen.
Lue myös, mytologia-fi – Muinaisen Egyptin mytologia
Kritiikki
Vaikka monet aikalaiskriitikot ja kirjallisuudentutkijat pitivät Fitzgeraldia ”vuosisadan parhaana kerronnallisena lahjana”, he kuitenkin väittivät, että hänen kaunokirjallisuudestaan puuttui sitoutuminen aikansa merkittäviin yhteiskunnallis-poliittisiin kysymyksiin ja että häneltä puuttui tietoinen tietoisuus siitä, miten käyttää huomattavaa lahjakkuuttaan kirjailijana.
Runoilija Edna St. Vincent Millay, joka tapasi Fitzgeraldin hänen Pariisissa viettämiensä vuosien aikana, vertasi Fitzgeraldia ”tyhmään vanhaan naiseen, jolle joku on jättänyt timantin; hän on erittäin ylpeä timantista ja näyttää sitä jokaiselle, joka tulee ohi, ja kaikki ovat yllättyneitä siitä, että niin tietämättömällä vanhalla naisella on niin arvokas jalokivi”. Hänen ystävänsä Edmund Wilson yhtyi Millayn arvioon ja väitti, että Fitzgerald oli lahjakas kirjailija, jolla oli vilkas mielikuvitus, mutta jolla ei ollut mitään älyllisiä ajatuksia ilmaistavana. Wilson väitti, että Fitzgeraldin varhaiset teokset, kuten This Side of Paradise, kärsivät siitä puutteesta, että ne ovat merkityksettömiä ja niistä puuttuu älyllinen sisältö.
Wilson yritti saada Fitzgeraldia kirjoittamaan Amerikan sosiaalisista ongelmista, mutta Fitzgerald ei uskonut, että kaunokirjallisuutta pitäisi käyttää poliittisena välineenä. Wilson myös painosti Fitzgeraldia tukemaan Saccon ja Vanzettin puolustamisen kaltaisia asioita, mutta Fitzgeraldia ei kiinnostanut aktivismi, ja häntä ärsytti edes lukea artikkeleita poliittisesti jännittyneestä Saccon ja Vanzettin tapauksesta, josta tuli 1920-luvulla amerikkalaisten kirjallisuudenharjoittajien keskuudessa kohuaihe. Fitzgerald suhtautui politiikkaan suurelta osin välinpitämättömästi, ja hän itse selitti aatteellisen sisällön puuttumisen kaunokirjallisuudestaan kasvatuksellaan, sillä myös hänen vanhempansa eivät olleet kiinnostuneita tällaisista asioista.
Fitzgerald perusteli kaunokirjallisuutensa poliittisen ja älyllisen sisällön puutetta osittain sillä, että hän kirjoitti uudelle, suurelta osin epäpoliittiselle sukupolvelle, joka ”on edellisiä enemmän omistautunut köyhyyden pelolle ja menestyksen palvonnalle; se on kasvanut löytääkseen kaikki jumalat kuolleina, kaikki sodat käytyinä ja kaikki ihmisuskomukset horjuneina”. ”Kukaan ei ollut kiinnostunut politiikasta”, Fitzgerald julisti tästä sukupolvesta, ja koska ”jazz-aikakaudelle oli ominaista, että se ei ollut lainkaan kiinnostunut politiikasta”, Fitzgeraldin kaunokirjallisuus heijasti ajan hengen pinnallista kyynisyyttä ja vastenmielisyyttä poliittisia ristiretkiä kohtaan kieltolain jälkeen.
Koko kirjallisen uransa ajan Fitzgerald hyödynsi usein muiden henkilöiden yksityistä kirjeenvaihtoa, päiväkirjamerkintöjä ja elämänkokemuksia kaunokirjallisuudessaan. Kirjoittaessaan This Side of Paradise -teosta Fitzgerald lainasi sanatarkasti kokonaisia kirjeitä, jotka hänen katolinen mentorinsa, isä Sigourney Fay lähetti hänelle. Fayn kirjeenvaihdon lisäksi Fitzgerald hyödynsi anekdootteja, joita Fay oli kertonut hänelle yksityiselämästään. This Side of Paradisea lukiessaan Fay kirjoitti Fitzgeraldille, että hänen omien, nuorelle kirjailijalle luottamuksellisesti kertomiensa elämäkerrallisten kokemusten käyttäminen ”aiheutti hänelle oudon tunteen”.
Fitzgerald jatkoi tätä käytäntöä koko elämänsä ajan. Kirjoittaessaan Kauniita ja kadotettuja Fitzgerald lisäsi siihen lauseita vaimonsa päiväkirjasta. Kun hänen ystävänsä Burton Rascoe pyysi Zeldaa arvostelemaan kirjan New York Tribune -lehdelle mainostempun vuoksi, hän kirjoitti – osittain pilkaten – että ”minusta näyttää siltä, että yhdellä sivulla tunnistin osan vanhasta päiväkirjastani, joka katosi salaperäisesti pian avioliittoni jälkeen, ja myös kirjeenmuruja, jotka kuulostavat minulle hämärästi tutuilta, vaikka niitä onkin muokattu huomattavasti.” Samoin Fitzgerald lainasi elämäkerrallisia tapahtumia ystävältään Ludlow Fowlerilta novelliinsa ”Rikas poika”. Fowler pyysi, että tietyt kohdat poistettaisiin ennen julkaisua. Fitzgerald suostui pyyntöön, mutta kohdat palautettiin myöhemmissä uusintapainoksissa Fitzgeraldin kuoleman jälkeen.
Ehkä räikein esimerkki tästä suuntauksesta on The Great Gatsbyn ytimessä. Ennen kuin heidän suhteensa päättyi, Ginevra King – Daisy Buchananin esikuvana toiminut Ginevra King – kirjoitti jäähyväislahjaksi tarinan, jonka hän lähetti Fitzgeraldille. Tarinassa hän on loukussa rakkaudettomassa avioliitossa varakkaan miehen kanssa, mutta kaipaa silti Fitzgeraldia, entistä rakastajaansa menneisyydestä. Rakastavaiset palaavat yhteen vasta sen jälkeen, kun Fitzgerald on hankkinut tarpeeksi rahaa viedäkseen hänet pois aviorikollisen miehensä luota. Fitzgerald luki Ginevran tarinan usein uudelleen, ja tutkijat ovatkin huomanneet Ginevran tarinan ja Fitzgeraldin romaanin juonelliset yhtäläisyydet.
Lue myös, elamakerrat – Guy Fawkes
Kirjallinen vaikutus
Fitzgerald oli yksi jazz-aikakauden johtavista kirjailijoista, ja hänen kirjallinen tyylinsä vaikutti moniin nykyajan ja tuleviin kirjailijoihin. Jo vuonna 1922 kriitikko John V. A. Weaver totesi, että Fitzgeraldin kirjallinen vaikutus oli jo ”niin suuri, ettei sitä voi arvioida”.
Edith Whartonin ja Henry Jamesin tapaan Fitzgerald käytti usein sarjaa irrallisia kohtauksia juonen etenemisen välittämiseen. Hänen elinikäinen kustannustoimittajansa Max Perkins kuvaili tätä erityistä tekniikkaa siten, että se luo lukijalle vaikutelman junamatkasta, jossa ohikiitävien kohtausten elävyys leimahtaa elävältä. Joseph Conradin tyyliin Fitzgerald käytti usein kertojan keinoa yhdistääkseen nämä ohikiitävät kohtaukset ja antaakseen niille syvemmän merkityksen.
Gatsby on edelleen Fitzgeraldin vaikutusvaltaisin kirjallinen teos kirjailijana. Suuri Gatsby sai runoilija T. S. Eliotin toteamaan, että romaani oli merkittävin kehitysaskel amerikkalaisessa kaunokirjallisuudessa sitten Henry Jamesin teosten. Kadonnut viikonloppu -kirjan kirjoittaja Charles Jackson kirjoitti, että Gatsby on ainoa virheetön romaani amerikkalaisen kirjallisuuden historiassa. Myöhemmät kirjailijat Budd Schulberg ja Edward Newhouse saivat siitä syvän vaikutuksen, ja John O”Hara myönsi sen vaikuttaneen hänen työhönsä. Richard Yates, kirjailija, jota usein verrattiin Fitzgeraldiin, kehui Suuri Gatsby -romaania Fitzgeraldin ihmeellisen lahjakkuuden ja voitokkaan kirjallisen tekniikan osoitukseksi. New York Timesin pääkirjoituksessa esitettiin yhteenveto Fitzgeraldin huomattavasta vaikutuksesta aikalaiskirjailijoihin ja amerikkalaisiin yleensä jazz-aikakaudella: ”Kirjallisessa mielessä hän keksi ”sukupolven” …”. Hän saattoi tulkita heitä ja jopa ohjata heitä, kun he keski-ikäisinä näkivät toisenlaisen ja jalomman vapauden olevan tuhon uhkaama.”
Lue myös, elamakerrat – Andrew Jackson
Sovitukset ja kuvaukset
Fitzgeraldin tarinoita ja romaaneja on sovitettu moniin eri mediamuotoihin. Hänen varhaisimmat novellinsa sovitettiin elokuvallisesti flapper-komedioiksi, kuten The Husband Hunter (1920), The Chorus Girl”s Romance (1920) ja The Off-Shore Pirate (1921). Muita Fitzgeraldin novelleja on sovitettu antologisten televisiosarjojen jaksoiksi sekä vuoden 2008 elokuvaksi The Curious Case of Benjamin Button. Lähes kaikki Fitzgeraldin romaanit on sovitettu valkokankaalle. Hänen toinen romaaninsa Kauniit ja kadotetut on filmatisoitu vuosina 1922 ja 2010. Hänen kolmas romaaninsa Suuri Gatsby on sovitettu lukuisia kertoja sekä elokuviin että televisioon, erityisesti vuosina 1926, 1949, 1958, 1974, 2000 ja 2013. Hänen neljännestä romaanistaan Tender Is the Night tehtiin vuonna 1955 CBS:n televisiojakso, vuonna 1962 samanniminen elokuva ja vuonna 1985 BBC:n minisarja. The Last Tycoon on sovitettu elokuvaksi vuonna 1976 ja Amazon Prime -tv-minisarjaksi vuonna 2016.
Fitzgeraldia itseään on kuvattu kymmenissä kirjoissa, näytelmissä ja elokuvissa. Hän innoitti Budd Schulbergin romaanin The Disenchanted (1950), josta myöhemmin tehtiin Broadway-näytelmä Jason Robardsin pääosassa. Muita Fitzgeraldin elämästä tehtyjä teatteriesityksiä ovat muun muassa Frank Wildhornin vuonna 2005 ohjaama musikaali Waiting for the Moon ja japanilaisen Takarazuka Revuen tuottama musikaali. Fitzgeraldin suhteet Sheilah Grahamin ja Frances Kroll Ringin kanssa toimivat pohjana elokuville Beloved Infidel (1959) ja Last Call (2002). Fitzgerald ja hänen vaimonsa Zelda ovat esiintyneet hahmoina elokuvissa Midnight in Paris (2011) ja Genius (2016). Muita Fitzgeraldin kuvauksia ovat muun muassa tv-elokuvat Zelda (1993), F. Scott Fitzgerald in Hollywood (1976), The Last of the Belles (1974) ja tv-sarja Z: Kaiken alku (2015).
Lue myös, elamakerrat – Hadrianus
Viitatut teokset
lähteet
