Rudolf I Habsburgilainen

Yhteenveto

Rudolf I († 15. heinäkuuta 1291 Speyerissä) oli Habsburgin kreivi Rudolf IV:nä noin vuodesta 1240 alkaen ja ensimmäinen Habsburg-dynastian roomalais-saksalainen kuningas vuosina 1273-1291.

Keisari Fredrik II:n kuolema joulukuussa 1250 merkitsi niin sanotun interregnumin (”kuninkaiden välisen kauden”) alkua, jonka aikana kuninkaallinen hallinto valtakunnassa kehittyi vain heikosti. Rudolfin nousu yhdeksi valtakunnan lounaisosan voimakkaimmista aluehallitsijoista osui samaan aikaan. Kun hänet valittiin saksalais-roomalaiseksi kuninkaaksi (1273), interregnum päättyi. Kuninkaana Rudolf yritti saada takaisin (revindikaatio) keisarillisen omaisuuden, joka oli lähes kokonaan menetetty noin vuodesta 1240 lähtien. Hän menestyi erityisen hyvin Schwabenissa, Elsassissa ja Reininmaalla. Valtakunnan pohjoisosa sen sijaan pysyi suurelta osin hänen ulottumattomissaan. Rudolf joutui sotilaallisesti pakottamaan kuninkuutensa tunnustamisen ja peruuttamiset Böömin mahtavan kuningas Ottokarin edessä. Hänen voittonsa Dürnkrutin taistelussa (1278) vahvisti Habsburgien vallan Itävallassa ja Steiermarkissa. Habsburgien suku nousi keisarilliseksi dynastiaksi. Rudolf tunnusti kaupunkien merkityksen omalle kuninkuudelleen. Hänen veropolitiikkansa herätti kuitenkin huomattavaa kaupunkien vastustusta. Rudolf yritti turhaan saada keisarillisen arvonimen ja asettaa jonkun pojistaan Rooman-Saksan valtakunnan seuraajaksi vielä elinaikanaan.

Alkuperä ja nuoruus

Rudolf oli peräisin Habsburgien aatelissuvusta. Suku voidaan jäljittää 10. vuosisadan puolivälin tienoilla eläneeseen Guntramiin. Guntramin pojanpoikiin kuuluivat Radbot ja Strasbourgin piispa Werner. Yhden heistä sanotaan rakentaneen Habichtsburgin…

Rudolf syntyi Albrecht IV Habsburgin ja Kyburgin kreivittären Heilwigin avioliitosta. Oletus, jonka mukaan Rudolfin syntymäpaikka oli Limburg, perustuu Fugger-Birkenin mielivaltaiseen lausuntoon. Vuonna 1232 Rudolfin isä Albrecht IV jakoi vallan veljensä Rudolf III:n kanssa, josta Habsburgien Laufenburgin suku oli peräisin. Kronikoitsija Matthias von Neuenburgin mukaan 1300-luvun puolivälissä Hohenstaufenin keisari Fredrik II oli Rudolfin kummisetä. Rudolf ei kuitenkaan saanut koulutusta kuninkaallisessa hovissa. Hän ei osannut kirjoitusasua eikä latinaa. Rudolfilla oli kaksi veljeä, Albrecht ja Hartmann, ja kaksi sisarta, Kunigunde ja joku tuntematon. Albrechtin kohtalona oli jo varhain pappisura. Rudolfin isä Albrecht IV lähti ristiretkelle kesällä 1239. Kun tieto Rudolfin kuolemasta saapui vuonna 1240, Rudolf otti Habsburgien päälinjan yksin hallintaan. Hartmann lähti Ylä-Italiaan vuoden 1246 lopussa tai 1247 alussa taistelemaan keisari Fredrik II:n puolesta. Hän kuoli vankeudessa vuosien 1247 ja 1253 välillä.

Habsburgin kreivi (n. 1240-1273)

Rudolf jatkoi Habsburgien ja Hohenstaufenin läheisiä suhteita. Keisari Fredrik II:n ja paavin välisissä katkerissa kiistoissa Rudolf ja hänen nuorempi veljensä Hartmann olivat Hohenstaufenin puolella. Vuonna 1241 Rudolf oleskeli keisari Fredrik II:n hovissa Faenzassa. Vuoden 1240-luvun alussa hän ajautui riitaan Tiefensteinin Hugo III:n kanssa.

Vuoden 1257 kaksoisvaalit toivat valtakunnalle kaksi kuningasta, Kastilian Alfonso X:n ja Cornwallin Richardin. Friedrich II:n kuoleman ja Rudolf Habsburgin kuninkaaksi valitsemisen (1273) välistä aikaa kutsutaan niin sanotuksi interregnumiksi (”kuninkaiden välinen aika”). Termi, joka yleistyi vasta 1700-luvulla, ei kuitenkaan tarkoita ajanjaksoa, jolloin ei ollut kuningasta tai keisaria, vaan tälle ajanjaksolle on pikemminkin ominaista ”hallitsijoiden ylijäämä”, joka ei juuri käyttänyt hallitsijavaltaa. Pitkään vallinnut kuva interregnumista erityisen väkivaltaisena ja kaoottisena ajanjaksona verrattuna muihin aikakausiin on joutunut Martin Kaufholdin (2000) tarkistuksen kohteeksi. Kaufhold viittasi välimiesmenettelyihin ja muihin konfliktinratkaisumekanismeihin tällä kaudella. Karl-Friedrich Krieger (2003) sen sijaan pitäytyi perinteisessä arvioinnissa ja luotti aikalaisten käsityksiin, jotka pitivät tätä ajanjaksoa erityisen väkivaltaisena. Kriegerin mukaan ”taipumus väkivaltaiseen itseapuun” oli erityisen voimakasta Oberrheinin alueella ja Pohjois-Sveitsissä. Habsburgin kreivi Rudolf käytti myös väkivaltaa keinona heikompia kilpailijoita vastaan laajentaessaan aluevaltaustaan. Kovissa kiistoissa Baselin piispa Heinrich III:n kanssa hän sai vuonna 1254 haltuunsa Sankt Blasienin Mustametsän luostarin bailiwikin (maallinen suojeluskunta). Liittoutuneena Strasbourgin asukkaiden kanssa Rudolf voitti Strasbourgin piispa Walter von Geroldseckin Hausbergenin taistelussa maaliskuussa 1262. Kun Kyburgin kreivien dynastia oli kuollut sukupuuttoon, Rudolf vaati perintöä katkerissa kiistoissa vuonna 1264 Savoijin kreiviä Pietaria vastaan, joka oli myös sukua Kyburgille ja vaati perintöä. Winterthurin, Diessenhofenin, Frauenfeldin ja Freiburg im Üchtlandin kaupungit sekä Thurgaun kreivikunta tulivat näin hänen omistukseensa. Verrattuna Staufereihin tai ylivoimaiseen böömiläiseen Ottokar II:een Rudolf oli kuitenkin näistä alueellisista menestyksistä huolimatta huono kreivi.

Kuninkaan valinta vuonna 1273

Kastilian Alfonso ei koskaan tullut valtakuntaan. Cornwallin Rikhard kruunattiin Aachenissa, mutta hänen harvat oleskelunsa valtakunnassa keskittyivät Reinin länsipuolisille alueille. Rikhardin kuoltua vuonna 1272 ruhtinaat halusivat nostaa uuden kuninkaan, vaikka Kastilian Alfonso oli jo asettanut vaatimuksia. Alfonso yritti turhaan estää uusien vaalien järjestämisen ja saada tunnustusta kuninkuudelleen lähettämällä lähetystön paaville. Paavi Gregorius X oli avoin uudelle alulle valtakunnassa. Paavin ajatusten mukaan yleisesti tunnustetun hallitsijan olisi otettava uuden ristiretken johto keisarina. Paavi halusi kuitenkin jättää päätöksen ruhtinaiden tehtäväksi ja vain hyväksyä valitun eli vahvistaa hänen sopivuutensa keisarilliseen virkaan. Ehdokas, joka olisi kohdannut voimakasta vastustusta kuriassa, ei kuitenkaan olisi ollut täytäntöönpanokelpoinen. Paavien ja Hohenstaufenin dynastian katkerien ristiriitojen vuoksi kuria ei sietänyt ehdokasta, jolla olisi läheiset siteet kyseiseen dynastiaan. Edellisten kuninkaanvaalien tapaan kuninkaan kruunun saajiksi oli lukuisia ehdokkaita. Etelä-Italian ja Sisilian hallitsijana Kaarle Anjou yritti pakottaa veljenpoikansa, nuoren ranskalaisen kuninkaan Filip III:n, roomalais-saksalaiseksi kuninkaaksi paaville. Paavi Gregorius X kuitenkin kieltäytyi, koska tämä Ranskan liittäminen keisarikuntaan olisi antanut paaviudelle voimakkaan vastustajan Rooman pohjoispuolella. Ottokar lähetti myös paaville lähettilään suosittelemaan itseään kuningasehdokkaaksi. Molemmat ehdokkaat olettivat, että paavi tekisi sitovan päätöksen eikä ruhtinaat, jotka olivat aiemmin olleet eri mieltä. Seuraavissa neuvotteluissa ruhtinaat onnistuivat kuitenkin saavuttamaan yksimielisyyden keskenään ja pääsemään kollegiaalisiin ja siten sitoviin päätöksiin, minkä jälkeen paavi jätti päätöksen tekemisen heille.

Böömin Ottokar ei kyennyt saamaan paavin tukea, mutta kun otetaan huomioon hänen aluevaltauksillaan saavuttamansa vaikuttava valta-asema, ruhtinaat eivät voineet yksinkertaisesti syrjäyttää häntä. Babenbergien kuoltua sukupuuttoon vuonna 1246 Ottokar otti Itävallan herttuakunnan haltuunsa vuonna 1251. Seuraavina vuosina muodostettiin Steiermarkin herttuakunta (1261), Egerland (hänen hallussaan oleva alue ulottui Malmivuoristosta Adrianmerelle.

1200-luvun lopusta 1300-luvun puoliväliin oli syntynyt kapeampi erityisten kuninkaan valitsijoiden (valitsijamiesten) piiri, joka onnistui sulkemaan muut pois valitsijoista. Kuninkaan valitsijoihin kuuluivat kolme Reinin arkkipiispaa: Mainzin, Trierin ja Kölnin arkkipiispat sekä Reinin palatiinan kreivi, Saksin herttua, Brandenburgin markkuri ja Böömin kuningas. Koko vuoden 1272 ajan käytiin tiiviitä neuvotteluja kuningasehdokkaan löytämiseksi. Thüringenin maakreivi Fredrik I Vapaa herätti nimensä vuoksi suuria toiveita kolmannesta Fredrikistä Staufereiden kannattajien keskuudessa Italiassa. Hänen suhteensa Hohenstaufenin dynastiaan diskreditoi hänet kuitenkin kuninkaan valinnassa. Hänen ehdokkuutensa ei olisi pystynyt menestymään kuraariota vastaan. Myös Ylä-Baijerin Wittelsbachin herttua Ludvig Austere suljettiin pois Hohenstaufen-dynastian kannattajana. Elokuussa 1273 paavi esitti ruhtinaille uhkavaatimuksen käynnissä olleiden vaalineuvottelujen vuoksi. Mainzin arkkipiispa Werner von Eppstein toi sitten vaalineuvotteluihin kaksi uutta ehdokasta, kreivi Siegfried von Anhaltin ja Rudolf von Habsburgin. Valitsijamiehet pääsivät sopuun Rudolfista syyskuussa 1273, mutta eivät saaneet Böömin kuninkaan suostumusta. Sen sijaan he sallivat Ala-Baijerin herttua Henrik XIII:n tulla valituksi. Böömin kuningas pysyi poissa vaaleista, ja häntä edusti Bambergin piispa Berthold. Rudolf oli saanut uutisen lähestyvästä kuninkaaksi valitsemisestaan riidan aikana Baselin piispan kanssa. Itse vaaleja hän odotti Dieburgissa, Frankfurt am Mainin eteläpuolella.

Frankfurtissa kokoontuneet valitsijat valitsivat Rudolfin yksimielisesti 1. lokakuuta 1273, ja Kölnin arkkipiispa Engelbert II kruunasi hänet yhdessä vaimonsa kanssa kuninkaaksi 24. lokakuuta Aachenissa. Lukuun ottamatta harvoja poikkeuksia, jotka johtuivat erityisolosuhteista, interregnumin loputtua tuli tavaksi kruunata kuningas ja kuningatar yhdessä Aachenin Marienkirchessä, nykyisessä Aachenin katedraalissa. Keskiaikaiset dynastiat viittasivat mielellään edeltäjiinsä legitimoidakseen vaatimuksensa. Aachenin kruunajaisten yhteydessä Rudolf muutti vaimonsa Gertrud von Hohenbergin nimen Annaksi ja tyttärensä Gertrudin nimen Agnesiksi. Tällä tavoin Rudolf asetti itsensä ja talonsa Zähringin perinteeseen. Anna ja Agnes olivat viimeisen Zähringin herttuan Berthold V:n sisarusten ja perijättärien nimet.

Ottokar yritti turhaan estää Rudolfin hyväksynnän paavin lähettiläillään. Kuraattorilla oli epäilyksiä Rudolfia kohtaan, joka oli pitkään ollut Hohenstaufen-dynastian uskollinen tukija. Rudolf vastasi näihin huolenaiheisiin monin tavoin. Näin hän luopui Hohenstaufenin politiikan jatkamisesta Italiassa. Myös paavi tunnusti 26. syyskuuta 1274 Rudolfin lailliseksi kuninkaaksi. Kastilian Alfonso luopui valtakunnan kuninkuusvaatimuksistaan vasta vuonna 1275 käydessään henkilökohtaisia neuvotteluja paavin kanssa.

Kaufhold ja Krieger torjuivat Peter Morawin näkemyksen, jonka mukaan äänestäjät olivat nähneet jo 55-vuotiaassa Rudolfissa vain ”siirtymäkauden ehdokkaan”. Koska ruhtinaat olivat päättäneet vastustaa ylivoimaista Böömin kuningasta Ottokaria, tulevan kuninkaan oli tarpeen vaatiessa väkisin puolustettava asemaansa tätä mahtavaa kilpailijaa vastaan, ja vaikka Rudolf ei kuulunutkaan keisarillisiin ruhtinaiden joukkoon, hän oli kreivinä noussut keisarikunnan lounaisosan voimakkaimmaksi aluehallitsijaksi. Asiantuntijat eivät hyväksyneet Armin Wolfin teesiä guelfa-ottomaanisesta syntyperästä, joka olisi antanut Rudolfille erityisen dynastisen oikeutuksen hänen valinnassaan kuninkaaksi.

Avioliittopolitiikka

Rudolfin avioliitto Hohenbergin Gertrudin (Anna) kanssa, joka polveutui Hohenbergin kreivistä, Hohenzollern-dynastian sivulinjasta, johti Mathilden (n. 1254) ja Gertrudin avioliittoon.

Revindikaatiot

Valitsijat odottivat Rudolfilta uutena kuninkaana valtakunnalta myöhäiskastajan ajoista lähtien vieraantuneiden tilojen ja oikeuksien palauttamista (revindikaatiota). Cornwallin Rikhardin ja Kastilian Alfonson aikana, jotka eivät olleet juurikaan tai lainkaan läsnä valtakunnassa, monet aateliset olivat hankkineet itselleen keisarillista omaisuutta. Böömin Ottokaria lukuun ottamatta valitsijamiesten oikeudellisesti kyseenalaiset hankinnat jäivät kuitenkin Rudolfin takaisinsaannista koskemattomiksi. Jatkossa valitsijoiden oli annettava suostumuksensa kuninkaallisten omaisuuden luovutuksille. Nämä suostumuskirjat, joita kutsuttiin myös testamenttikirjeiksi, ilmestyivät säännöllisemmin Habsburgin Rudolfin aikana keinona myöntää yksimielisyys. Hänen valtaannousustaan lähtien niitä antoivat vain äänestäjät. 1200-luvulta 1300-luvulle niiden henkilöiden piiri, joilla oli osuutta valtakunnassa yhdessä kuninkaan kanssa, määriteltiin yhä tarkemmin. Rudolfista lähtien oikeus vaikuttaa keisarillisiin asioihin liittyi oikeuteen valita kuningas.

Uudelleensynnyttämiset alkoivat kaksi päivää Rudolfin kruunajaisten jälkeen. Lokakuun 26. päivänä 1273 pidetyssä hovipäivässä julistettiin ruhtinaiden suostumuksella pätemättömiksi kaikki Fredrik II:n valtakauden jälkeen laittomasti kannetut tullit. Tarvittaessa päätös pantiin täytäntöön sotilaallisin voimakeinoin luvattomiin tullitoimipaikkoihin nähden. Tämä koski esimerkiksi Badenin markgrafia. Sotilaallisen selkkauksen jälkeen hänen oli luovuttava Selzin tullista, jota kuningas ei ollut tunnustanut. Speyerissä joulukuussa 1273 pidetyssä oikeuskokouksessa ilmoitettiin, että kaikki laittomasti hankittu kruunun omaisuus oli luovutettava. Täytäntöönpano oli vaikeaa, koska lainvastaisista omistajanvaihdoksista ei ollut luotettavaa tietoa. Toisin kuin Englannin valtiovarainministeriöllä (Exchequer) tai Ranskan tilikamarilla (Chambre des Comptes), Rudolfilla ei ollut taloudellista toimivaltaa. Kuninkaan oli luotettava siihen, että hänen tietonsa olivat peräisin henkilöiltä, joihin vaikutti henkilöitä tai sattumia. Rudolf luotti bailiwickeihin vahvistusten saamiseksi. Schwabenin ja Frankenin alue järjestettiin uusiin hallinnollisiin yksiköihin, Nürnbergin Burgraviaattia lukuun ottamatta. Esimerkiksi Schwaben ja Elsass jaettiin kumpikin kahteen bailiwickiin. Näiden hallintoyksiköiden johdossa oli ulosottomies. Hän käytti kuninkaallisia oikeuksia hallintoalueellaan kuninkaan sijaisena. Kadonneen keisarillisen omaisuuden takaisinperinnän lisäksi keisarillisen ulosottomiehen tehtäviin kuului myös taloudellisten tulojen hallinnointi, maan rauhan ylläpitäminen, tullien valvonta sekä luostarien ja juutalaisten suojelu. Kuningas turvautui sukulaisiinsa ja luottamushenkilöihinsä keisarillisina ulosottomiehinä. Kriegerin mukaan Rudolfin menestystä elvytyspolitiikassa on vaikea arvioida. Uudelleenpalautukset onnistuivat ilmeisesti pääasiassa Schwabissa, Elsassissa ja Reininmaalla. Nürnbergissä 9. elokuuta 1281 pidetyssä tuomioistuinkokouksessa täsmennettiin kumoamisen tavoitteet. Keisarillista omaisuutta koskevia järjestelyjä, jotka oli tehty sen jälkeen, kun Friedrich II oli vuonna 1245 syrjäytetty paavin toimesta, oli pidettävä mitättöminä, jos siihen ei ollut saatu ruhtinaskunnan suostumusta.

Rudolf käytti perunkirjoituksia hyväkseen laajentaakseen Habsburgille uskollisia alueita esi-isiensä maiden välittömässä läheisyydessä. Schwabenin herttuakuntaa ei kuitenkaan perustettu uudelleen. Vuosina 1282-1291 hän rakensi uuden maaherruuden Sisä-Svabian alueelle Mengenin hallintokeskuksen ympärille. Pohjoisessa myöhäiskeskiaikainen kuninkuus oli kuitenkin vain heikosti läsnä. Rudolf oli riippuvainen sikäläisistä alueherroista saadakseen takaisin menetetyt keisarilliset alueet. Kuninkaan nimittäminä kuvernööreinä tai kirkkoherroina (administratores et rectores) Saksin herttua Albrecht II:n, Braunschweigin herttua Albrecht I:n ja myöhemmin Brandenburgin markiisien oli määrä huolehtia menetetystä keisarillisesta omaisuudesta Saksissa ja Thüringenissä. Toteuttaessaan kumouksia ruhtinaat ajoivat omia aluepoliittisia tavoitteitaan eivätkä kiinnittäneet juurikaan huomiota keisarikunnan etuihin. Braunschweigin herttua Albrechtin kuoleman jälkeen Rudolf antoi 24. elokuuta 1280 Saksin ja Thüringenin keisarillisten kartanoiden hoidon sekä Lyypekin hallinnon Saksin Albrecht II:lle ja kolmelle Johannin sukuun kuuluvalle Brandenburgin marginaalille Johann II:lle, Otto IV:lle ja Konrad I:lle 24. elokuuta 1280.

Taistelu Böömin kuningasta vastaan (1273-1278).

Nürnbergin hovipäivillä marraskuussa 1274 Rudolf aloitti oikeudenkäynnin Böömin Ottokaria vastaan. Kaikissa toimissaan roomalais-saksalainen kuningas alistui ruhtinaiden suostumukseen. Saksalais-roomalaisen kuninkaan ja keisarillisen ruhtinaan välisissä riidoissa tuomariksi nimitettiin Ludwig, Reinin palatiinan kreivi. Kuninkaana Rudolfin oli esiteltävä valituksensa palatiinalaiselle kreiville ja kaikille paikalla olleille ruhtinaille ja kreiville. Yhdeksän viikon kuluessa Ottokarin oli vastattava palatiinalaiselle kreiville Würzburgin hovipäivässä. Böömin kuningas antoi määräajan kulua umpeen luottaen valtaansa. Toukokuussa 1275 hän lähetti lähettiläänsä Seckaun piispa Wernhardin Augsburgin hovipäiville. Piispa kyseenalaisti Rudolfin valinnan ja hänen kuninkuutensa. Tämän seurauksena ruhtinaat riistivät Ottokarilta kaikki keisarilliset läänitykset. Kesäkuun 24. päivänä 1275 Böömin kuninkaalle vannottiin keisarillinen vala. Ottokar ei edelleenkään osoittanut ymmärrystä. Koska hän ei ollut vuoden kuluessa vapautunut valasta, Böömin kuningas asetettiin valan alle kesäkuussa 1276. Mainzin arkkipiispa langetti kirkollisen kiellon ja asetti Böömin kieltoon. Sotilaallinen päätös päättäisi konfliktin molempien osapuolten osalta jumalallisena tuomiona.

Rudolf ja Ottokar yrittivät saada liittolaisia tulevaa yhteenottoa varten. Rudolf varmisti Görzitz-Tirolin kreivien Meinhardin ja Albertin tuen poikansa Albrecht I:n ja Görzitz-Tirolin Elisabethin avioliiton avulla. Gorizia-Tirolin kreivikunnan alueellinen painopiste sijaitsi Alppien kaakkoisosassa ja siten Kärntenin välittömässä läheisyydessä. Rudolf antoi Kärntenin viimeisen herttuan veljen, Spanheimin Filipin, ritariksi Kärntenin herttuakunnan ja houkutteli hänet näin puolelleen. Ottokar oli myöntänyt Filipille vain Kärntenin kuvernöörin arvonimen ilman todellista vaikutusvaltaa. Rudolf liittoutui myös Salzburgin arkkipiispa Fredrikin kanssa, jota Böömin kuningas ahdisteli alueellaan. Unkarissa vihamieliset aatelisryhmät kohtasivat toisensa ja taistelivat vaikutusvallasta ja alaikäisen kuningas Ladislaus IV:n holhouksesta. Rudolf onnistui saamaan osan Unkarin aatelisväestöstä puolelleen. Suhteet Ala-Baijerin herttua Heinrichiin olivat muuttuneet ongelmallisemmiksi sen jälkeen, kun Rudolf valittiin kuninkaaksi. Heinrich koki, että hänen ponnistelunsa kuninkaan valinnassa eivät olleet saaneet riittävää korvausta. Tulevan konfliktin kannalta Ala-Baijerin herttualla, joka hallitsi Tonavan liittymää Itävaltaan, oli ratkaiseva merkitys. Vahvistamalla äänioikeutensa Rudolf pystyi sitomaan herttuan itseensä. Myös Rudolfin avioton poika Albrecht Löwenstein-Schenkenbergistä osallistui sotaretkeen Ottokaria vastaan.

Rudolf oli sitoutunut paavi Gregorius X:n edessä Roomaan matkalle, jonka tavoitteena oli tulla kruunatuksi keisariksi. Tämän seurauksena sotilaalliset suunnitelmat pysähtyivät vuonna 1275. Paavin odottamaton kuolema 10. tammikuuta 1276 siirsi Rudolfin painopisteet takaisin kiistaan Böömin kuninkaan kanssa. Nürnbergin Burgrave Frederick III hyökkäsi Egerlandiin. Kärntenissä ja Kniolassa Böömin hallinto romahti välittömästi Tirolin kreivien hyökkäyksen jälkeen. Rudolf päätti lyhyellä varoitusajalla muuttaa taktiikkaansa ja johtaa päähyökkäystä ei Böömiä vaan Itävallan heikkoa böömihallintoa vastaan. Uusi taktiikka tarjosi myös sen edun, että Ala-Baijerin herttua Heinrich, jonka asenne oli edelleen hämärä, ei voinut hyökätä Rudolfin armeijan kimppuun takaapäin puolueen vaihtuessa. Regensburgin kuninkaallisen armeijan painostuksesta Ala-Baijerin herttua julisti selvästi uskollisuutensa Habsburgille asianmukaisia myönnytyksiä vastaan. Rudolfin oli suostuttava tyttärensä Katariinan ja Henrikin pojan Oton avioliittoon. Vastineeksi Rudolf sai vastedes vapaan pääsyn Tonavalle ja pystyi näin pääsemään joukkoineen suhteellisen nopeasti laivalla Itävallan maille. Habsburgit pystyivät valtaamaan nämä nopeasti, ja vain Wien tarjosi pitkäkestoista vastarintaa. Böömissä aatelisto käytti tilannetta hyväkseen kapinaan, niin että Ottokarin oli annettava periksi.

Wienissä Ottokarin oli tehtävä rauha 21. lokakuuta 1276. Rudolf otti Ottokarin kunnianosoituksen vastaan 25. marraskuuta katuvaatteissa ja puisella jakkaralla. Näin Rudolf nöyryytti tarkoituksella Böömin kuningasta, joka halusi saada julkista tunnustusta, sillä tämä oli ilmestynyt kihlaustilaisuuteen upeissa vaatteissa ja suuren seurueen kanssa. Tämä kohtaus oli erityisen nöyryyttävä Ottokarille ja hänen vaimolleen Kunigundelle. Heille Rudolf oli vain pikkukreivi, joka ylpisteli itselleen kuninkaan arvokkuutta. Ottokarin oli tunnustettava Rudolf kuninkaaksi ja luovuttava oikeudellisesti kyseenalaisista hankinnoistaan, Itävallan, Steiermarkin ja Kärntenin herttuakunnista sekä Kniolasta ja Pordenonesta. Hänet oli määrä varustaa Böömin kuningaskunnalla ja Moravian markkinalailla. Vapauttaminen ilmaisi hierarkian valtaistuimelle nousseen kuninkaan ja keisarillisten ruhtinaiden välillä. Ottokar vastaanotti kuninkaalta läänityksensä polvillaan lukuisten kirkollisten ja maallisten ruhtinaiden läsnä ollessa. Tämä oli ensimmäinen kerta valtakunnassa, kun polvitaivutukset dokumentoitiin epäilemättä ryöstön yhteydessä. Vastineeksi Ottokar vapautettiin kahdeksasta, ekskommunikaatiosta ja porttikiellosta. Rauha oli määrä turvata Ottokarin tyttären ja yhden Rudolfin pojan sekä Ottokarin pojan Venceslaos II:n ja Rudolfin tyttären Gutan välisellä kaksoisavioliitolla.

Rauha oli lyhytaikainen. Molemmilla osapuolilla oli syynsä sotilaallisen yhteenoton uusimiseen. Böömin kuningas ei unohtanut Wienissä kärsimiään nöyryytyksiä. Provosointia lisäsi se, että Rudolf piti yllä yhteyksiä Böömin ja Määriin aateliseen oppositioon, erityisesti Rosenbergien perheeseen. Vastineeksi Ottokar jatkoi yhteydenpitoa entisiin luottamushenkilöihinsä Itävallan mailla. Rudolf halusi korvata Böömin kuninkaan kaakossa Habsburgien hallitsemalla alueella. Kesäkuussa 1278 syttyi jälleen sota. Rudolfin kannatus oli kuitenkin vähentynyt. Rudolf ei ollut valitsijoiden joukosta löytänyt palatiinalaiskreivin lisäksi muita tukijoita Böömin vastaiselle taistelulle. Kölnin arkkipiispa oli solminut ystävälliset suhteet Böömin kuninkaaseen. Brandenburgin markkuri Otto V:n lisäksi Böömi onnistui saamaan Ala-Baijerin herttua Heinrich XIII:n puolelleen huomattavilla rahasuorituksilla. Henrik sulki maansa Rudolfin joukoilta ja antoi böömin palkata palkkasotilaita Ala-Baijeriin. Myös Sleesian ja Puolan herttuat tukivat Ottokaria. Rudolf sai ainakin Unkarin kuninkaan Ladislaus IV:n tuen. Rudolf ei enää tarjonnut Ottokaria vastaan ruhtinaita, vaan Habsburgien talovallan ja unkarilaiset joukot.

Dürnkrutin taistelu käytiin 26. elokuuta 1278 Wienin koillispuolella. Rudolf itse osallistui taisteluun 60-vuotiaana. Hän putosi hevosen selästä, ja hänet pystyi pelastamaan vain Thurgaun ritari, joka laittoi hänet uuden hevosen selkään. Taistelussa Rudolf oli pidättänyt noin 60 ritarin reservijoukon taisteluun. Näiden ritarien sivustahyökkäyksellä oli tuhoisat seuraukset böömeille ja se toi voiton Rudolfille. Böömin armeija jakautui kahteen osaan ja menetti järjestyksen. Unkarin kevyt ratsuväki ajoi vihollista takaa. Monet tuhannet boheemit menehtyivät. Ottokaria ei vangittu perinteisten ritarillisten kunniakäsitysten vastaisesti, vaan jotkut itävaltalaiset aateliset surmasivat hänet kostoksi. Rudolf pani Ottokarin balsamoidun ruumiin näytteille Wienissä useiden viikkojen ajan. Kiitokseksi voitostaan Böömin kuninkaasta ja pelastumisestaan hengenvaarasta Rudolf perusti luostarin Tullniin. Se jäi hänen ainoaksi luostariperustuksekseen.

Talon valtapolitiikka Kaakkois-Englannissa

Taistelulla oli eurooppalainen merkitys. Se loi perustan myöhemmälle Tonavan valtakunnalle, jossa Itävallan maat muodostivat valtapolitiikan keskuksen. Habsburgien dynastia nousi kuninkaalliseksi ja suureksi dynastiaksi. Böömin kuninkaan leski Kunigunde pelkäsi, että Rudolf kaappaisi myös Böömin ja Mährin. Siksi hän kutsui Brandenburgin markkuri Otto V:n alaikäisen poikansa Venceslaos II:n holhoojaksi. Keisarilliset ruhtinaat eivät myöskään halunneet rakentaa ylivoimaista keisarillista dynastiaa Habsburgien kanssa Přemyslidien sijaan. Voimasuhteet huomioon ottaen Rudolf oli tyytyväinen siihen, mitä hän oli saavuttanut. Ottokarin poika Wenceslas tunnustettiin hänen seuraajakseen Böömissä ja Moriassa. Vuoden 1276 ensimmäisessä rauhassa jo suunnitellut avioliittohankkeet toteutettiin. Rudolfin tytär Guta meni naimisiin Venceslaos II:n kanssa ja Rudolfin samanniminen poika Rudolf II Kunigunden tyttären Annan kanssa. Brandenburgin protektoraatti irrotti Böömin Habsburgien hallinnasta. Avioliittoyhteydet ainakin mahdollistivat myöhemmän pääsyn Böömiin. Ala-Baijerin herttua Heinrich, joka suhtautui Rudolfiin ailahtelevasti, voitiin sitoa tiiviimmin avioliittohankkeella: Rudolfin tytär Katharina oli naimisissa Heinrichin pojan Otto III:n kanssa.

Habsburgit halusivat luoda Böömin sijaan uuden valta-aseman valtakunnan kaakkoisosaan. Rudolf oleskeli valtakunnan kaakkoisosassa lähes keskeytyksettä vuodesta 1276 vuoden 1281 helluntaihin. Tämä epätavallisen pitkä oleskelu palveli Habsburgien tilanteen vakauttamista Itävallassa ja Steiermarkissa. Franz-Reiner Erkens pystyi kuninkaallisten perukirjojen (Arengen) johdantoja analysoidessaan toteamaan, että Rudolfin pitkän oleskelun jälkeen perukirjojen laatiminen oli muodollisesti ja tyylillisesti palannut myöhäisiin Staufer-malleihin. Jatkuvuus Hohenstaufenin dynastian kanssa antoi Rudolfin kuninkuudelle lisää legitimiteettiä. Pitkittyneiden neuvottelujen jälkeen hän sai kesällä 1282 valitsijamiesten suostumuksen testamenttikirjeillä poikiensa perimykseen Itävallan mailla. Augsburgissa 27. joulukuuta 1282 pidetyssä hovikokouksessa Rudolf testamenttasi pojilleen Albrechtille ja Rudolfille Itävallan, Steiermarkin, Karvian ja Windisch-Markin maat kokonaisuudessaan, toisin sanoen yhdessä. Näin molemmat herttuat nostettiin keisarillisiksi ruhtinaiksi. Itävallan herrat kuitenkin vastustivat tätä luovutusta. Kuusi kuukautta luovutuksen jälkeen Rudolf joutui jättämään Itävallan herttuakunnat yksin pojalleen Albrechtille Rheinfeldin talon säännöissä 1. kesäkuuta 1283. Habsburg-dynastian hallinnan painopiste siirtyi siten Ylä-Elsacesta, Aargaussa ja Zürichgausta kaakkoon. Habsburgit hallitsivat Itävaltaa 1900-luvun alkuun asti.

Rudolfin sisäpoliittinen valtapolitiikka vaaransi kuitenkin myös konsensushallinnon ja ruokki ruhtinaiden pelkoa vallanhimoisesta kuninkaasta. Kuningas tarvitsi valitsijamiesten suostumuksen, jotta hänen poikansa saisivat valtaistuimen. Rudolf joutui siksi vähentämään talonsa valtaa: Albrecht ja Rudolf luopuivat Kärntenin herttuakunnasta vuonna 1286. Meinhard II:lle annettiin herttuakunta suljetuksi.

Tuomioistuin- ja hallintokäytäntö

Hovin käytöksessään ja hallintokäytännöissään Rudolf jatkoi usein Hohenstaufenin perinnettä. Hän kuitenkin julisti, että hänen välittömien kuninkaallisten edeltäjiensä Vilhelm Hollannin ja Rikhard Cornwallin hallituksen säädökset julistettiin pätemättömiksi siltä osin kuin ne eivät olleet saaneet valitsijoiden enemmistön hyväksyntää. Merkkinä jatkuvuudesta Hohenstaufenin kanssa yksi Rudolfin ensimmäisistä toimista oli ottaa uudelleen haltuunsa Friedrich II:n vuonna 1235 perustama hovituomarin virka.

Vielä pitkälle 1300-luvulle asti keskiaikainen kuninkuus toteutui valtakunnassa kiertävien hallitsijakäytäntöjen kautta. Rudolfin oli matkustettava läpi valtakunnan ja siten luotava valtansa pätevyys ja auktoriteetti. Myöhäiskeskiaikainen kuninkuus ei voinut kattaa kaikkia valtakunnan alueita yhtä lailla. Peter Moraw on siksi jakanut valtakunnan vyöhykkeisiin, jotka vaihtelevat kuninkaan läheisyyden tai etäisyyden mukaan. Etelä- ja Länsi-Saksan alueita sekä Keski-Saksaa pidettiin Rudolfin aikana ”lähellä kuningasta”. Valtakunnan pohjoisosaa, jonne Rudolf ei päässyt, pidettiin ”kaukana kuninkaasta”. Yhteydet sinne rajoittuivat lähetystöihin. Rudolf yritti turhaan vahvistaa valtaansa pohjoisessa Lyypekin keisarillisen kaupungin avulla. Pidempiä ja vain lyhyitä keskeytyksiä sisältäviä vierailuja on kirjattu Wienistä vuosina 1276-1281 ja Erfurtista joulukuusta 1289 marraskuuhun 1290. Hagenau, Rudolfin suosima myöhäiskastajan palatsi, on Basel (26) jälkeen toisena 22 majoituksella. Baselissa Rudolf loi talolleen pysyvän muistomerkin hautaamalla vaimonsa Annan sekä poikansa Karlin ja Hartmannin katedraaliin. Hallitsijalla ei kuitenkaan ollut edelleenkään kiinteää asuinpaikkaa. Tuomioistuin muodosti ”organisatorisen hallintomuodon”. Se oli ”suullisten käskyjen ulottuvilla” ja jäi siten pitkälti kirjoittamatta. Henkilökohtaiset suhteet hovissa olivat siksi erittäin tärkeitä. ”Vaikea tie hallitsijan korvaan” johti vain Habsburgien lähimpien luottamushenkilöiden välityksellä. Suurimman vaikutusvallan hänen hovissaan saivat Friedrich von Zollern, Heinrich von Fürstenberg ja Eberhard von Katzenelnbogen.

Rudolfin valtakaudella on pidetty 16 hovipäivää. Hovipäiviä pidetään 1200- ja 1300-luvun valtakunnan ”tärkeimpinä poliittisina vahvistuspisteinä”. Hovipäivään kokoontuneiden ruhtinaiden määrä teki selväksi kuninkuuden vahvuuden ja yhdistävän voiman. Poliittisina kokouksina hovipäivät kuvasivat kuninkaan ja ruhtinaiden hierarkiaa valtakunnassa. Ruhtinaiden arvon ja aseman tunnustamisella valtiopäivillä oli huomattava merkitys valtakunnan poliittis-yhteiskunnalliselle järjestykselle. Interregnumin aiheuttama pitkä jakso ilman hovin istuntoja lisäsi ruhtinaiden painetta puolustaa aiempia tai uusia valtaoikeuksiaan. Henkilökohtaisen esiintymisensä kautta ruhtinaat pystyivät ilmaisemaan edustavasti asemaansa valtakunnan valtarakenteessa. Rudolfin valtaannousun jälkeen lähteissä on kirjattu säännöllisesti kiistoja paikoista hovikongresseissa. Hovipäivä tarjosi Rudolfille näin ollen parhaan tilaisuuden lavastaa kuninkuutensa. Vaikka Habsburgien hovi ei enää vetänyt puoleensa kulttuuria ja tiedettä samalla tavalla kuin Fredrik II:n hovi, se säilytti merkityksensä neuvonpidon ja yhteisymmärrykseen perustuvan päätöksenteon kannalta.

Rudolf kutsui ihmisiä ensimmäiseen hovipäiväänsä vuonna 1274 käyttämällä Hohenstaufenin aikana yleistä metaforaa, jossa kuningas on pää (caput) ja ruhtinaat ovat valtakunnan jäseniä. Myös Rudolf käytti päämiehen ja jäsenten retoriikkaa Arengenissä, peruskirjojensa johdannoissa. Se osoitti, että hän oli sidottu hengellisen ja maallisen ruhtinaskunnan suostumukseen valtakunnassa antamissaan määräyksissä. Habsburgien hovipäiville ruhtinaat osallistuivat yleensä vain henkilökohtaisen kiinnostuksen vuoksi tai erityistilaisuuksissa. Rudolfin valtakausi saavutti huippunsa Erfurtissa vuonna 1289 järjestetyssä, erittäin runsaslukuisessa jouluhovipäivässä. Rudolf piti viimeisen hovipäivänsä 20. toukokuuta 1291 Frankfurt am Mainissa.

Välimiesmenettelyt lisääntyivät tuomioistuimessa ”lähes räjähdysmäisesti”. Välimiesmenettelyn lisääntymisen katsotaan olevan seurausta interregnumista. Tuomioistuimen tärkein osa oli kansliatoimisto. Se oli vastuussa peruskirjojen myöntämisestä. 1300- ja 1300-luvuilla laadittiin huomattavasti enemmän peruskirjoja kuin aikaisemmin. Rudolfin reilut kahdeksantoista vuotta kestäneestä valtakaudesta on säilynyt 2223 perukirjaa, joista 622 (28 %) oli kaupunkia koskevia ja alle 70 (3 %) pohjoissaksalaisia vastaanottajia koskevia. Rudolf sai jatkuvasti yksimielisyyttä hallituksensa toimille. Rudolf korosti peruskirjoissaan toistuvasti ruhtinaiden yleistä yhteisymmärrystä tai nosti esiin yksittäisiä herroja. Myöhäiskeskiajalla poliittista toimintaa välitettiin teon muodon lisäksi myös sanattomilla ja symbolisilla teoilla.

Kaupunkipolitiikka

Rudolfin valtakaudella kuninkaallisista kaupungeista alettiin käyttää termiä keisarilliset kaupungit (civitates imperii). Interregnumin aikana kaupungit itsenäistyivät yhä enemmän, ja kuninkaan määräysvalta väheni. Keisarillisista kaupungeista tuli kuitenkin kuninkaallisen vallan tukipilari niiden sotilaallisen potentiaalin ja taloudellisen vahvuuden ansiosta. Säännöllinen kiinteämääräinen kaupunginvero oli Rudolfille tärkeä tulonlähde. Lisäksi kaupungit palvelivat Rudolfia yhä useammin kuninkaallisten majoituspaikkoina. Rudolf yritti panna täytäntöön kuninkaallisen vieraanvaraisuusoikeuden kirkon ruhtinaita vastaan. Vastauksena piispojen vastarintaan Rudolf suosi ilmeisesti kaupunkeja. Hänen 2223 peruskirjastaan 662 meni kaupungille, ja 943 peruskirjan saajan joukossa oli 222 kaupunkia. Hän antoi keisarillisille kaupungeille valtuustosäännön ja siten tietynlaisen sisäisen riippumattomuuden. Rudolf edisti myös piispankaupunkien kehittämistä vapaiksi kaupungeiksi. Esimerkiksi Rudolf myönsi Colmarin kaupungille runsaasti vapauksia vuonna 1278. Kansalaiset saattoivat saada läänityksiä ja muodostaa kiltoja. Heidät vapautettiin myös kuolinverosta. Hänen verotustoimensa aiheuttivat kuitenkin huomattavaa vastustusta kaupungeissa. Vuosina 1274 ja 1284 Rudolf yritti turhaan määrätä kaupunkilaisille suoraa henkilökohtaista verotusta. Rudolf onnistui kuitenkin ensimmäistä kertaa systemaattisesti integroimaan nousevan kaupunkiporvariston osaksi keisarillista politiikkaa.

”Väärän Friedrichsin” esiintyminen

Vuodesta 1257 lähtien on dokumentoitu usko keisari Fredrik II:n paluuseen ja samalla toivo uudesta keisari Fredrikistä. Habsburgin Rudolfin aikana ”väärät Frederikit” nousivat 1280-luvulla. Kaukana sijaitseva hauta oli ratkaiseva tekijä Staufereiden keisariksi väittävien henkilöiden esiintymiselle Saksassa aina 1200-luvun lopulle saakka. ”Väärät Friedrichit” ovat osoitus Friedrich II:n suosiosta ja toiveesta palata Hohenstaufenin oloihin, minkä tutkimus tulkitsee reaktioksi nälänhädän, satovajeen tai puutteen aiheuttamiin yhteiskunnallisiin kriisi-ilmiöihin. Sitä vastoin Krieger katsoo, että ”väärät Fredericsit” johtuvat yksinomaan Rudolfin kiistanalaisesta veropolitiikasta.

Vuonna 1284 Baselin ja Wormsin välille ilmestyi Heinrich-niminen erakko, joka kutsui itseään ”keisari Fredrikiksi”. ”Väärä Friedrich” katosi jäljettömiin, kun Rudolf lähestyi häntä heinäkuussa. Menestynein ”väärä Friedrich” oli Dietrich Holzschuh (alansaksaksi Tile Kolup). Noin 1283

Maarauhapolitiikka

Yleisesti tunnustetun kuninkaan oli korjattava rauhan ja oikeudenmukaisuuden puute, jonka aikalaiset havaitsivat. Frankenissa keisarillinen hallinto järjestettiin uudelleen. Rothenburgin käräjäoikeudessa oikeudenkäyntikirjat aloitettiin vuonna 1274. Ne ovat lajinsa vanhimpia. Rudolf aloitti kuninkaallisen maarauhapolitiikan, joka rajoittui aluksi alueellisiin ja väliaikaisiin sopimuksiin. Vuonna 1276 solmittiin Itävaltaan rajoittuva maarauha. Tätä seurasi vuonna 1281 Baijerin, Frankenin, Reininmaan ja jälleen Itävallan alueiden aselepo. Kuninkaasta kaukana olevaa pohjoista aluetta ei voitu ottaa mukaan samalla tavalla, vaan yksittäiset aluevaltaukset ottivat siellä vastuulleen rauhanturvaamisen. Würzburgissa 24. maaliskuuta 1287 rauha ulotettiin koko valtakuntaan kolmeksi vuodeksi, kuten Mainzin keisarillinen maarauha vuonna 1235.

Rudolfin viimeisinä vuosina keskityttiin riitojen ratkaisemiseen ja keisarillisten etujen turvaamiseen erityisesti Thüringenissä. Joulukuusta 1289 marraskuuhun 1290 hän oleskeli Saksissa ja Thüringenissä palauttaakseen kuninkaan vallan. Erfurtin ja Altenburgin residensseissä hän noudatti Hohenstaufenin mallia. Talvella 1289

Yhteydet Burgundiin ja yhteydet Ranskaan

Sen jälkeen kun sotaisat konfliktit Böömin kuninkaan kanssa olivat päättyneet ja Itävallan maat oli saatu Habsburgien suvulle, Rudolf keskittyi vuodesta 1283 alkaen Burgundiin, joka oli kaukana kuninkaasta. Burgundilla tarkoitetaan tässä yhteydessä valtakunnan lounaisosaa, joka rajoittui Ranskaan ja johon kuuluivat Provence, niin sanottu Burgundin vapaakreivikunta, Dauphiné (Viennen kreivikunta) sekä Mömpelgardin ja Savoijin kreivikunnat, mutta ei Burgundin herttuakunta pääkaupunkineen Dijon, joka kuului Ranskaan. Valtakunnan Burgundin osa, joka oli peräisin kruunajaiskaupunki Arlesista, tunnetaan historiankirjoituksessa usein nimellä regnum Arelatense tai Arelat. Arelatin keisarillinen valta oli kuitenkin aina vain heikosti kehittynyt.

Mömpelgårdin kreivi Rainald oli ottanut Elsgaun haltuunsa Baselin piispalta Heinrich Isnyltä, joka oli Rudolfin läheinen kannattaja. Rudolf päätti puuttua asiaan sotilaallisesti. Kreivi Rainald ei voinut luottaa suurempaan tukeen ja linnoittautui Pruntrutiin. Kun Rudolf oli piirittänyt kaupunkia kuukauden ajan, kreivi joutui luopumaan vaatimuksistaan 14. huhtikuuta 1283, mutta hänen ei tarvinnut vannoa Rudolfille uskollisuudenvalaa. Tämän jälkeen Rudolf hyökkäsi Savoijin kreivi Filip I:tä vastaan. Savoijin kreivillä oli strategisesti tärkeitä omaisuuksia, joihin Rudolf halusi turvata pääsyn osana Burgundin-politiikkaansa. Vihollisuudet alkoivat jo vuonna 1281, mutta vasta kesällä 1283 kuningas ryhtyi laajempiin toimiin kreiviä vastaan. Peterlingenin kaupungin pitkän piirityksen jälkeen kreivi Filip antautui; 27. joulukuuta 1283 solmitussa rauhassa hänen oli luovutettava Peterlingenin, Murtenin ja Gümminenin kaupungit Rudolfille. Lisäksi hänen oli maksettava sotakorvauksena 2000 hopeamarkkaa.

Ranskan laajentumispolitiikka koski keisarillisia alueita Schelde-, Maas-, Saône- ja Rhone-jokien varrella. Avioliiton Burgundin herttuakunnan kanssa oli tarkoitus varmistaa paremmat suhteet Ranskaan. Helmikuussa 1284, 66-vuotiaana, Rudolf nai 14-vuotiaan Burgundin Isabellan, joka oli Ranskan kuningas Filip III:n lankomiehen, Burgundin herttuan Robert II:n sisar. Hänen ensimmäinen vaimonsa Anna oli kuollut vuonna 1281. Avioliiton avulla Rudolf yritti lisätä vaikutusvaltaansa Arelatissa. Robert oli saanut Viennen kreivikunnan läänitykseksi. Sukulaisuussuhteista ja keisarillisesta valtakirjasta huolimatta Rudolf ei kyennyt heikentämään vastustajiaan, Savoian kreiviä, Burgundin kreivi Otto Palatinea ja Mömpelgardin kreivi Rainaldia, Robert II:n kautta. Myöskään hänen toiveensa yhteydestä ranskalaiseen taloon eivät toteutuneet. Robert II asettui Ranskan kuninkaan Filip IV:n puolelle, joka oli lokakuussa 1285 tullut hänen edesmenneen isänsä seuraajaksi. Filip IV laajensi huomattavasti Ranskan vaikutusvaltaa raja-alueella ja ajoi etuja myös Arelatissa, jossa useat alueet siirtyivät myöhemmin Ranskalle. Näihin kuului yritys saada Burgundin vapaakreivikunta hallintaansa. Vuonna 1289 Rudolf pakotti Ranskan kanssa liittoutuneen Burgundin Oton kuuliaisuuteen sotaretkellä. Rudolfin kuoleman jälkeen kreivi Otto solmi kuitenkin Filip IV:n kanssa vuonna 1295 sopimuksen, jonka mukaan vapaakreivikunta siirtyisi Ranskalle avioliiton kautta ja rahallisia maksuja vastaan.

Turhat pyrkimykset keisarillisen kruunun ja perimysoikeuden saamiseksi

Rudolfin 18-vuotisen valtakauden aikana virassa oli kahdeksan paavia. Paavi Gregorius X oli tarjonnut Rudolfille keisarillista kruunua, jos hän ottaisi ristiretken johtoonsa. Gregoriuksen odottamaton kuolema teki lopun suunnitelmista, jotka koskivat keisarin kruunajaisia ja ristiretkiyrityksiä. Seuraavat paavit, Innocentius V, Hadrianus V ja Johannes XXI, hoitivat paavin virkaansa vain tammikuusta 1276 vuoden 1277 puoliväliin. Paavi Nikolai III oli virassaan vuodesta 1277 elokuuhun 1280, mutta hän ei asettanut ristiretkihanketta etusijalle. Rudolfin neuvottelut hänen seuraajiensa Honorius IV:n ja Nikolai IV:n kanssa eivät johtaneet tulokseen. Lukuisista henkilövaihdoksista huolimatta kruunajaisten konkreettisista päivämääristä voitiin sopia kolme kertaa (1275, 1276 ja 1287). Rudolfin tytär Clementia meni vuonna 1281 naimisiin Anjoun Kaarle II:n pojan Kaarle Martellin kanssa. Tämä Habsburgien ja Anjoun talojen välinen avioliitto oli osa kokonaisvaltaista suunnitelmaa, jota Kuuria oli edistänyt merkittävästi vuodesta 1278 lähtien. Tässä yhteydessä Rudolfille luvattiin keisarillinen kruunu. Arelatista oli tarkoitus muodostaa itsenäinen kuningaskunta Anjoun talon alaisuuteen, ja keisarikunnan vaatimuksista Romagnaan oli luovuttava. Avioliittoa lukuun ottamatta suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut. Vasta Rudolfin myöhempi seuraaja Henrik VII sai keisarillisen arvonimen Roomassa uudelleen vuonna 1312.

Rudolfin pyrkimyksenä keisarilliseen arvoon oli ensisijaisesti varmistaa pojalleen perintöoikeus ja siten perustaa dynastia. Keisarina hän olisi voinut kasvattaa toisen kuninkaan. Ottonien, Salialaisten ja Hohenstaufenien kohdalla tämä oli aina ollut keisarillinen poika. Aluksi Rudolf halusi tehdä pojastaan Hartmannista seuraajansa. Hartmann kuitenkin hukkui Reiniin joulukuussa 1281. Viimeisinä elinvuosinaan Rudolfille jäivät vain hänen poikansa Albrecht ja Rudolf. Rudolf yritti rakentaa samannimistä poikaansa kuningasehdokkaaksi. Hän vahvisti Böömin äänioikeuden vävylleen Venceslaukselle vuonna 1289 ja uudelleen vuonna 1290. Vastineeksi Venceslaos suostui Rudolfin pojan kuninkaalliseen perimykseen hovipäivässä Erfurtissa 13. huhtikuuta 1290, mutta Rudolf kuoli yllättäen Prahassa 10. toukokuuta 1290. Kuninkaan ainoa elossa oleva poika Albrecht ei saanut valitsijoiden hyväksyntää Frankfurtissa 20. toukokuuta 1291 pidetyssä hovipäivässä; ainoastaan kreivi Ludwig Palatine puolusti häntä. Habsburgin Albrechtin sijasta valittiin vuonna 1292 Keski-Reinin kreivi Adolf Nassaun kreivi.

Kesän 1291 alussa Rudolfin terveys heikkeni huomattavasti. Vähän ennen kuolemaansa seitsemänkymmentäkolmevuotias kuningas päätti muuttaa Germersheimistä Speyeriin. Speyerin keisarillista katedraalia pidettiin Salisch-Staufer-dynastian muistopaikkana, ja se oli roomalais-saksalaisen kuninkaallisten tärkein hautapaikka. Rudolf halusi asettaa itsensä Salisch-Staufer-perinteeseen ja selventää Habsburgien asemaa kuninkaallisena dynastiana. Päivä Speyeriin saapumisensa jälkeen hän kuoli 15. heinäkuuta 1291, todennäköisesti vanhuuteen ja kihtiin. Rudolf haudattiin Speyerin katedraaliin Hohenstaufen-kuninkaan Philip Swabian viereen. Jäljellä olevan hautalaatan on tehnyt taiteilija kuninkaan elinaikana. Sitä pidetään yhtenä ensimmäisistä realistisista roomalais-saksalaisen kuninkaan kuvauksista.

Myöhäiskeskiaikaiset tuomiot

Myöhäiskeskiajalla Rudolf otti dynastiana Habsburgien ylimmän tason hallitsijan roolin. Habsburgit olivat Rudolfille velkaa nousunsa keisarilliseksi ruhtinaaksi ja kykynsä tulla kuninkaaksi.

Kuninkaallinen hovi ja Habsburgien sisäiset valtakeskukset Pohjois-Sveitsissä ja Elsassissa harjoittivat aktiivisesti propagandaa Rudolfin puolesta. Vielä tärkeämpiä hänen maineensa leviämisen kannalta olivat Strasbourgin kaupungin porvarillinen eliitti sekä eteläsaksalaiset minoritit ja dominikaanit. Strasbourgin kaupungin asukkaat olivat nähneet Habsburgissa liittolaisen sitten taistelujen heidän piispansa kanssa (1262). Ylä-Reinin varrella kerjäläismunkit levittivät Rudolfista lukuisia anekdootteja. Kirkollisen köyhyysliikkeen hengessä hänet lavastettiin vaatimattomaksi kuninkaaksi, joka oli nöyrä Jumalaa ja kirkkoa kohtaan.

Tämän seurauksena Rudolf von Habsburgista on säilynyt suuri määrä aikalaiskertomuksia ja anekdootteja, joista osa on käytetty propagandatarkoituksiin ja joille historioitsijat ovat usein antaneet vain vähän lähdearvoa. Karl-Friedrich Krieger on antanut suuremman merkityksen anekdooteille. Kriegerin mukaan ne ”tuovat meidät lähemmäs Rudolfin yksilöllistä persoonallisuutta kuin lähes mikään muu 1200-luvun kuningas”. Yhteensä 53 kerronnallista motiivia voitiin tunnistaa luotettavasti. Rudolfia luonnehditaan ”oikeudenmukaiseksi, ovelaksi, joskus ovelaksi, joskus jopa rohkeaksi, mutta ei koskaan raa’aksi tai tyranniksi”. Esimerkiksi Burgundiin suuntautuneella sotaretkellä hänen kerrotaan vetäneen nauriit pellosta omin käsin ja syöneen ne sitten, tai hän on itse korjannut riekaleisen haalarinsa sotaretkellä. Erfurtissa hänen kerrotaan mainostaneen Siegfried von Bürstädtin olutta. Johannes von Winterthurin ja Johannes von Viktringin mukaan kukaan ei voinut ohittaa Rudolfin pitkää kotkan nenää (”Habsburgin nenä”). Eräs mies oli väittänyt, ettei hän päässyt kuninkaan pitkän nenän takia hänen ohitseen. Rudolf oli sitten työntänyt nenän nauraen sivuun. Lukuisissa muissa tarinoissa kuningas oli hengenvaarassa, ja uskolliset seuraajat pelastivat hänet.

Aikalaiskuvauksissa ja keskiaikaisessa historiankirjoituksessa Rudolfia kuvailtiin humoristiseksi ja suosituksi. Hänen hautalaatassa olevaa muotokuvaansa aikalaiset 1300-luvun lopulla kiittivät sen todellisuusläheisyydestä. Martin Büchselin mukaan hautalaatassa ei näy murheellisen ja eroavan hallitsijan luonnekuva, vaan uusi kuninkaallinen kuva interregnumin päättymisen jälkeen. Hautahahmo oli kadonnut vuosisadoiksi ja vahingoittunut. Sen restaurointi 1800-luvulla on ongelmallinen, sillä se eroaa Maximilian I:n Hans Knodererilta tilaamasta hautalaatan maalauksesta. Nyt se on Speyerin katedraalin esikryptassa.

Moderni

1700-luvulla ja erityisesti 1800-luvun Vormärz- ja Biedermeier-kaudella kirjoitettiin runsaasti runoja, draamoja ja saagoja Habsburgin Rudolfista. Koska Rudolf oli ensimmäinen saksalais-roomalaiseksi kuninkaaksi valittu Habsburg, hän oli suosittu aineisto. Dynastis-habsburgilaisen näkökulmansa vuoksi saksankielisissä näytelmissä ylistettiin usein Rudolf von Habsburgia (Anton von Klein: Rudolf von Habsburg 1787; Anton Popper: Rudolf von Habsburg 1804). Runoudessa korostettiin usein nöyryyden ja hurskauden hyveitä Habsburgien luonnehdinnassa. Vuonna 1803 ilmestyneessä runossaan Der Graf von Habsburg (Habsburgin kreivi) Friedrich Schiller teemoitti ”keisarittoman, kauhean ajan”, joka päättyi Rudolfin valintaan. Kun Schiller sai runonsa valmiiksi huhtikuussa, Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta oli keisarillisen valtuuskunnan seurauksena tullut pelkkä historiallinen kokonaisuus. August von Kotzebuen (Rudolph von Habsburg und König Ottokar von Böhmen 1815) ja Christian Ludwig Schönesin (Rudolf von Habsburg 1816) sovituksissa Habsburgia pyrittiin liioittelemaan dramaattisesti korostamalla böömin kuninkaan kielteisiä puolia. Franz Grillparzer toi näytelmässään Kuningas Ottokarin onni ja loppu (1825) näyttämölle Rudolfin konfliktin Böömin kuninkaan kanssa. Rudolf esiintyy ristiretkeltä palanneena rauhan tuojana sotilaan tunikassa. Grillparzer rinnasti Ottokarin kohtalon Napoleon Bonaparten kohtaloon.

Ludwig Schwanthaler pystytti Ludwig I:lle haudan Speyerin katedraaliin vuonna 1843. Wienissä Arthur Strasser loi Rudolf-patsaan vuonna 1912. Germersheimin lähellä sijaitseva nelikaistainen Reinin silta, joka on valmistunut sinne vuodesta 1971 lähtien, nimettiin 18. lokakuuta 2008 Rudolf-von-Habsburgin sillaksi.

Tutkimushistoria

Saksassa historioitsijat etsivät 1800-luvulla syitä Saksan kansallisvaltion syntymisen viivästymiseen. Saksan keisarikautta vuosina 900-1250 kutsuttiin kultakaudeksi, koska Ottonien, Salialaisten ja Hohenstaufenin Saksan valtakunta oli Euroopan merkittävimmässä asemassa ja ylitti muut valtakunnat kooltaan, loistokkuudeltaan ja voimaltaan. Historioitsijat tarkastelivat keskiajan historiaa kuninkaallisen vallan näkökulmasta. Hallitsijoita mitattiin sen mukaan, lisäsivätkö he valtaa tai estivätkö he ainakin vallan vähenemisen ruhtinaiden ja paavinvaltaan verrattuna. Tässä historiankäsityksessä Staufer Friedrich II:ta pidettiin Saksan keisarikunnan viimeisenä edustajana. Hänen kuolemansa myötä keskiajan oppineet aloittivat myöhäiskeskiajan, jota pidettiin rappion ja voimattomuuden synkkänä aikana. Myöhäiskeskiaikaiset kuninkaat, kuten Habsburgin Rudolf tai Kaarle IV, jotka halusivat lopettaa keisarillisen vallan rappeutumisen, olivat epäonnistuneet valitsijamonarkiassa, jossa hallitsijan oli ostettava valitsijoiden tuki lukuisilla myönnytyksillä. Ruhtinaita ja paaveja pidettiin oman edun edustajina, jotka vastustivat valtakunnan voimakasta yhtenäisyyttä. Tämä kuva historiasta leimasi tieteellistä työtä aina 1900-luvun jälkipuoliskolle saakka. Myöhäiskeskiaika on 1970-luvulta lähtien noussut yhä enemmän esiin Ernst Schubertin, František Grausin ja Peter Morawin tutkimusten myötä. Sittemmin kuninkuutta ei enää nähdä kuninkaan ja ruhtinaiden välisen sovittamattoman vastakkainasettelun näkökulmasta, vaan korostetaan, että kuninkaan ja ruhtinaiden vuorovaikutus oli ”osa itsestäänselvyytenä harjoitettua konsensuksellista päätöksentekorakennetta”.

Vuonna 1903 Oswald Redlich julkaisi Habsburgin Rudolfin monumentaalisen elämäkerran, jossa oli suuri saksalaiskatolinen painotus. Asiantuntijat pitävät 800-sivuista teosta yhä nykyäänkin korvaamattomana sen kattavan lähteiden arvioinnin vuoksi. Redlich näki ”Rudolfin merkityksen ja ansion Saksalle” siinä, että ”hän tunnusti vanhan keisarikunnan kaatumisen kirkkain silmin, että hän luopui rohkeasti ja päättäväisesti kaikista Hohenstaufenin vaatimuksista ja että hän halusi rajoittaa uuden kuninkuuden ja keisarikunnan pääasiassa Saksan maaperään”. Redlichin kattava selonteko saattaa olla yksi syy siihen, miksi Habsburgin Rudolfin hallituskausi on sen jälkeen herättänyt vain vähän kiinnostusta historiantutkimuksessa.

Peter Moraw kuvaili vuonna 1989 ilmestyneessä teoksessaan Von offener Verfassung zu gestalteter Verdichtung (Avoimesta perustuslaista muotoiltuun tiivistämiseen) Rudolfin valtakaudesta Henrik VII:n valtakauteen kulunutta ajanjaksoa ”pienten kuninkaiden” aikakaudeksi. Muihin Euroopan valtakuntiin verrattuna roomalais-saksalaisen kuninkuuden rakenteelliset perusteet olivat heikommat. Hänen kuolemansa 700-vuotispäivän kunniaksi Passaussaussa järjestettiin marraskuussa 1991 konferenssi. Franz-Reiner Erkens arvioi Habsburgien hallitsijaa kokonaisuudessaan ”konservatiivisen luonteen pragmatistiksi” ja osoitti, kuinka paljon Hohenstaufenin perinne vaikutti vielä interregnumin jälkeenkin. Erkens näki innovatiivisia lähestymistapoja keisarillisen linnajärjestelmän uudelleenorganisoinnissa, kaupunkiverotuksessa ja dynastisessa valtapolitiikassa. Passaun konferenssissa Moraw selvitti ”pikkukuninkaita” koskevaa teesiä Rudolfin osalta. Historiantutkijat suhtautuivat siihen sekä kriittisesti että hyväksyvästi. Sata vuotta Redlichin työn jälkeen Karl-Friedrich Krieger esitti vuonna 2003 uuden elämäkerran. Krieger tunnisti Rudolfissa ”pragmaattisen asenteen”, joka antoi hänelle mahdollisuuden ”asettaa merkkejä tulevaisuutta varten”. Kriegerin mukaan Rudolfin ansio oli, että hän ”aktivoi perusteellisesti uudelleen kuninkaallisen rauhanvallan, joka oli jo pitkälti hylätty interregnumin aikana, ja toi sen uudelleen voimaan”. Toisin kuin Moraw’n näkemys, Kriegerille Habsburgien dynastian ensimmäinen kuningas oli ”kykyjensä ja tarmokkuutensa ansiosta ei ’pieni’ vaan tärkeä kuningas”, ”jonka ei tarvitse pelätä vertailua muihin aikalaishallitsijoihin eikä myöhäiskeskiajan seuraajiinsa valtakunnassa”.

Hänen syntymänsä 800-vuotispäivän kunniaksi Speyerin keisarillinen katedraali Euroopan säätiö järjesti huhtikuussa 2018 tieteellisen symposiumin aiheesta ”Kuningas Rudolf I ja Habsburgien suvun nousu keskiajalla” Bernd Schneidmüllerin ja Stefan Weinfurterin johdolla. Schneidmüller toimitti konferenssin puheenvuorot vuonna 2019. Symposium on alkusoittoa aiheen tutkimukselle, jonka tuloksena Speyerin historiallisessa museossa järjestetään vuonna 2023 Habsburgien keskiaikaa käsittelevä erikoisnäyttely.

Elämäkerrat

Edustukset

Tietosanakirja-artikkelit ja katsaukset

lähteet

  1. Rudolf I. (HRR)
  2. Rudolf I Habsburgilainen
  3. Karl-Friedrich Krieger: Die Habsburger im Mittelalter. Von Rudolf I. bis Friedrich III. 2., aktualisierte Auflage, Stuttgart 2004, S. 13.
  4. Paul-Joachim Heinig: Habsburg. In: Werner Paravicini (Hrsg.): Höfe und Residenzen im spätmittelalterlichen Reich. Ein dynastisch-topographisches Handbuch. Bd. 1: Dynastien und Höfe. Ostfildern 2003, S. 85–96, hier: S. 85. Karl-Friedrich Krieger: Die Habsburger im Mittelalter. Von Rudolf I. bis Friedrich III. 2., aktualisierte Auflage, Stuttgart 2004, S. 14.
  5. Michael Menzel: Die Zeit der Entwürfe (1273–1347) (= Gebhardt Handbuch der Deutschen Geschichte. Bd. 7a). 10., völlig neu bearbeitete Auflage. Stuttgart 2012, S. 80.
  6. ^ a b c d Rudolf (Rudolf I. von Habsburg), Brockhaus Enzyklopädie, accesat în 9 octombrie 2017
  7. ^ Coxe 1847, p. 5.
  8. ^ Emerton 1917, p. 76.
  9. Coxe, 1847, p. 5.
  10. Emerton, 1917, p. 76.
  11. Die Habsburger. Eine Europäische Familiengeschichte, Brigitte Vacha, Sonderausgabe 1996, Zeittafel p. 16
Ads Blocker Image Powered by Code Help Pro

Ads Blocker Detected!!!

We have detected that you are using extensions to block ads. Please support us by disabling these ads blocker.