Kaarle Suuri

Yhteenveto

Kaarle, jota kutsuttiin nimellä Kaarle Suuri tai Kaarle I, latinasta Carolus Magnus, saksaksi Karl der Große, ranskaksi Kaarle Suuri (2. huhtikuuta 742 – Aachen, 28. tammikuuta 814), oli frankkien kuningas vuodesta 768 alkaen, lombardien kuningas vuodesta 774 alkaen ja vuodesta 800 alkaen roomalaisten ensimmäinen keisari, jonka paavi Leo III kruunasi Vatikaanissa sijaitsevassa muinaisessa Pietarinkirkon basilikassa.

Nimityksen Magno antoi hänelle hänen elämäkerturinsa Einhard, joka otsikoi teoksensa Vita et gesta Caroli Magni. Lyhyen Pepinin ja Laonin Bertrandan poika Kaarle tuli kuninkaaksi vuonna 768 isänsä kuoltua. Hän hallitsi aluksi yhdessä veljensä Kaarle Suuren kanssa, jonka äkillinen kuolema (salaperäisissä olosuhteissa vuonna 771) jätti Kaarlen Frankkien valtakunnan yksin hallitsijaksi. Useiden menestyksekkäiden sotaretkien ansiosta (mukaan lukien Lombardian kuningaskunnan valloitus) hän laajensi frankkien valtakuntaa niin, että se kattoi suuren osan Länsi-Eurooppaa.

Joulupäivänä 800 paavi Leo III kruunasi hänet roomalaisten keisariksi (titteliä kutsuttiin tuolloin nimellä Imperator Augustus) ja perusti Karoliinisen valtakunnan, jota pidetään Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan historian ensimmäisenä vaiheena. Kaarle Suuren myötä näimme siis, kuinka Länsi-Euroopan historiassa voitettiin roomalais-germaanisten kuningaskuntien oikeudellis-muodollinen epäselvyys uuden valtakuntamallin hyväksi. Hallitsijakaudellaan hän antoi sysäyksen Karoliinisen herätyksen aikaan, joka oli kulttuurin elpymisen kausi lännessä.

Kaarle Suuren menestys valtakuntansa perustamisessa voidaan selittää ottamalla huomioon tietyt historialliset ja yhteiskunnalliset prosessit, jotka olivat olleet käynnissä jo jonkin aikaa: Kaarle Suuren valtaannousua edeltävinä vuosikymmeninä itägermaanisten kansojen ja slaavien muuttoliike oli lähes kokonaan pysähtynyt; lännessä arabien ekspansiivinen valta oli pysähtynyt Kaarle Martelin taistelujen ansiosta; ja muslimien Espanjaa jakoivat sisäiset kamppailut henkilökohtaisten kilpailujen ja uskonnollisten ristiriitojen vuoksi. Keisarikunta vastusti sitä niin kauan kuin Kaarlen poika, Ludvig Hurskas, oli elossa: se jaettiin sen jälkeen hänen kolmen perijänsä kesken, mutta hänen uudistustensa laajuus ja hänen pyhä merkityksensä vaikuttivat radikaalisti koko Euroopan mantereen elämään ja politiikkaan seuraavina vuosisatoina, niin että häntä kutsuttiin kuninkaaksi, Euroopan isäksi (Rex Pater Europae).

Kaarle Suuren menestys valtakuntansa perustamisessa voidaan selittää ottamalla huomioon tietyt historialliset ja yhteiskunnalliset prosessit, jotka olivat olleet käynnissä jo jonkin aikaa: Kaarlen valtaannousua edeltävinä vuosikymmeninä avaarit olivat asettuneet Volgan altaaseen eivätkä enää muodostaneet uhkaa, itägermaanisten kansojen ja slaavien vaellukset olivat pysähtyneet lähes kokonaan; lännessä arabien ekspansiivinen valta oli loppunut Kaarle Martelin taistelujen ansiosta, ja muslimien Espanjan sisäiset kamppailut jakoivat muslimimaista Espanjaa henkilökohtaisten kilpailujen ja uskonnollisten vastakkainasettelujen vuoksi.

Belgialaisen historioitsijan Henri Pirennen kuuluisan teesin (jota uudemmat tutkimukset ovat heikentäneet) mukaan länsimaisen maailman painopiste oli siirtynyt pohjoiseen sen jälkeen, kun Välimeren alueen kaupankäynnin merkitys oli vähentynyt muslimien vallattua Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän ja magyarien tehtyä läpimurron Itä-Euroopassa.

Lisäksi on otettava huomioon pyhän Bonifatiuksen johtamien Englannista kotoisin olleiden benediktiinimunkkien perustavanlaatuinen evankelioimistyö Itä- ja Etelä-Saksan alueilla noin vuosina 720-750. Bonifatius oli antanut alustavan rakenteen ja organisaation alueille, joita hallitsivat vielä barbaariset ja pakanalliset heimot.

Syntymä

Ensimmäisen Karolingien kuninkaan Pippin Lyhyen (714-768) ja Laonin Bertradan esikoispoika Kaarle syntyi perinteisesti 2. huhtikuuta 742, mutta tarkan päivämäärän määrittäminen on nykyisin käytännössä mahdotonta, sillä lähteissä ehdotetaan ainakin kolmea päivämäärää: 742, 743 ja 744. Hänen virallinen elämäkertakirjoittajansa Einhard toteaa Vita et gesta Caroli Magni -teoksessa, että Kaarle kuoli seitsemänkymmentäkaksi vuotta, Annals Regi -teoksessa hänen kuolemansa ajoitetaan seitsemänkymmeneksi ensimmäiseksi vuodeksi, kun taas hänen hautansa yläpuolella olevassa (nykyään kadonneessa) kaiverruksessa Kaarle määritellään yksinkertaisesti seitsemänkymmeneksi vuodeksi.

Eräässä toisessa aikalaiskäsikirjoituksessa Kaarlen syntymäajankohdaksi on merkitty 2. huhtikuuta, joka on yleisesti ilmoitettu hänen syntymäpäiväkseen. Einhardin laskelma aiheuttaa kuitenkin ongelman: jos Kaarle kuoli vuonna 814 seitsemänkymmentäkaksi vuotiaana, hän oli syntynyt vuonna 742 eli ennen Pepinin ja Bertradan avioliittoa, jota lähteiden mukaan vietettiin vuonna 744. Fransit sietivät aviollista avioliittoa ja näin ollen myös lasten syntymistä ennen avioliittoa, mutta ajan kristillisen moraalin (ja 1800- ja 1900-luvun historiankirjoituksen) näkökulmasta se oli kiusallista.

Vasta viime vuosisadan viimeisinä vuosina keskiajan tutkijat Karl Ferdinand Werner ja Matthias Becher löysivät myöhäisen kopion varhaiskeskiaikaisesta annalistisesta teoksesta, jossa merkintä ”eo ipse anno natus Karolus rex” on vuodelta 747. Tuohon aikaan ajanlaskenta ei noudattanut tarkkoja sääntöjä; erityisesti 8. vuosisadan vuosilukuteokset kertovat, että tuolloin vuosi alkoi pääsiäispäivästä, joka vuonna 748 osui 21. huhtikuuta. Koska useista lähteistä käy ilmi, että Kaarle syntyi 2. huhtikuuta, tuo päivä oli aikalaisille vielä vuonna 747, kun taas nykyajan laskennan mukaan se osuu vuoteen 748.

Toinen vuotta 748 puoltava vihje löytyy tekstistä, joka liittyy Pariisin Pyhän Germainin ruumiin siirtämiseen Saint-Germain-des-Présin tulevaan luostariin 25. heinäkuuta 755; Kaarle oli läsnä seremoniassa ja kärsi pienen onnettomuuden ollessaan 7-vuotias, kuten hän itse toteaa. Vaikka hänen syntymäaikaansa voidaankin arvailla, lähteet eivät anna mitään vihjeitä Kaarlen syntymäpaikan määrittämiseksi.

Jakautuminen ja valtakauden ensimmäiset vuodet

Pippinus Lyhyt kuoli 24. syyskuuta 768, mutta ei ennen kuin hän oli määrännyt molemmat elossa olevat poikansa, Kaarle ja Kaarle Suuri, perillisiksi ja seuraajiksi, mikä oli saanut hyväksynnän laskennallisen aateliston ja piispojen keskuudessa. Tuolloin hän oli 20-26-vuotias (riippuen siitä, mikä päivämäärä hyväksytään hänen syntymäpäiväkseen), ja siihen asti kirjallisuus ja viralliset asiakirjat eivät kerro mitään merkittäviä uutisia, paitsi että hän osallistui vuosina 761 ja 762 isänsä ja veljensä kanssa sotaretkiin Akvitaniaan ja alkoi myöhemmin hoitaa oikeutta Saint-Calais’n luostarissa.

Pippin jakoi valtakunnan kahden poikansa kesken, kuten hänen isänsä Kaarle Martel oli tehnyt hänen ja hänen veljensä kanssa vuonna 742; Kaarle luovutti näin ollen Itävallan, suuren osan Neustriasta ja Akvitanian luoteispuoliskon (eli eräänlaisen puolikuun, joka käsittää Ranskan pohjois- ja länsiosan sekä Reinin alajuoksun) sekä kaikki tällä välin valloitetut alueet itäosassa aina Thüringeniin asti, ja Kaarle Suurelle Burgundia, Provence, Götanmaa, Elsass, Alamagne ja Akvitanian kaakkoisosa (eli valtakunnan sisäosa, joka käsittää Ranskan keski- ja eteläosan ja Reinin laakson yläosan). Akvitania, jota ei ollut vielä täysin alistettu, oli näin ollen varattu yhteiselle hallinnolle.

Sen lisäksi, että maantieteellinen, väestöllinen ja taloudellinen laajuus oli melko vertailukelpoinen, tämä jako aiheutti kuitenkin kahdelle hallitsijalle täysin erilaisen poliittisen hallinnan Kaarle Suurelle epäedulliseen asemaan. Kaarle Suurelle oli tarjolla rauhalliset rajat, joiden ansiosta hän olisi voinut harjoittaa laajentumispolitiikkaa germaanisia maita kohtaan, kun taas hänen veljensä peri valtakunnan, joka olisi jatkuvasti sitonut hänet puolustuspolitiikkaan: Pyreneiden niemimaalla al-Andalusin arabeja vastaan ja Alppien rannikolla Italian langobardeja vastaan. Tämä seikka todennäköisesti vaikutti osaltaan veljesten välisiin kireisiin suhteisiin. Kruunajaiset pidettiin molemmille 9. lokakuuta 768, mutta erillisissä ja kaukaisissa paikoissa.

Yksi ensimmäisistä ratkaistavista ongelmista oli Akvitanian kysymys, jonka Kaarle joutui kuitenkin ratkaisemaan yksin, sillä hänen veljensä kieltäytyi ehkä harkitsemattomasti antamasta hänelle tarvittavaa apua. Näistä seikoista ei ole olemassa versiota Kaarle Suuren näkökulmasta, joten kieltämisen todellisia syitä ei ole mahdollista vahvistaa. Baskiprinssi Lupon kanssa tehdyn sopimuksen ansiosta Kaarle sai haltuunsa Unaldon, Akvitanian herttuan pojan ja tämän vaimon, jotka olivat ottaneet turvapaikan hänen luonaan. Akvitanian vastarinta jäi näin ollen ilman merkittävää johtajaa, ja se taipui Kaarlelle, joka kuitenkin vasta vuonna 781 liitti alueen lopullisesti kuningaskuntaansa.

Kaarlen äiti Bertrada kannatti vakaasti frankkien ja lombardien välistä liennytyspolitiikkaa. Kesällä 770 kuningatar järjesti matkan Italiaan ja onnistui saamaan aikaan yhteisymmärryksen kahden poikansa ja Lombardian kuninkaan Desideriuksen välillä, joka oli jo antanut tyttären avioliittoon Baijerin herttuan Tassilonille. Desiderion vanhimmasta pojasta Adelchista tuli prinsessa Gisellan kihlattu, kun taas Kaarle, joka oli jo ollut naimisissa Imiltruden kanssa, meni naimisiin Desiderion tyttären Desideratan kanssa (joka tuli tunnetuksi Manzonin Adelchista nimellä Ermengarda, vaikka kumpikaan nimistä ei ole varmuudella periytynyt). Tämän liiton poliittinen merkitys, joka kuitenkin piti Kaarle Suuren ja ennen kaikkea paavin poissa kuvasta, on ilmeinen.

Jälkimmäinen oli raivoissaan vaarasta, jonka Ranskan ja Langobardien liitto voisi aiheuttaa Rooman eduille, ja Kaarle Suuri kiirehti asettumaan hänen puolelleen. Kaarle ei pelästynyt paavin muistutuksista, vaan hänen oli pikemminkin hyväksyttävä tosiasiallinen tilanne ja sopeuduttava uuteen frankkien poliittiseen linjaan, mistä oli vakuuttunut myös Bertradan ja lombardialaisen kuninkaan eräiden keski-italialaisten kaupunkien lahjoitus, jonka hän teki rauhoittaakseen Kaarlen. Paavi muutti näin ollen myös poliittista linjaansa, sovitteli itsensä kuningas Desideriuksen kanssa ja löysäsi väliaikaisesti suhteet molempiin frankkien kuninkaisiin.

Pian Kaarle hylkäsi vaimonsa epäselvistä syistä (ehkäpä epävarma terveydentila esti hänen vaimoaan saamasta lapsia) ja lähetti tämän takaisin isänsä luokse, mikä katkaisi hyvät suhteet lombardien kanssa: sekä lombardit että kirkko pitivät tätä tekoa sodanjulistuksena. Se oli kuitenkin myös teko, joka vapautti Kaarlen monimutkaisen poliittisen tilanteen (kirkko-frangit-langobardit-liitto) taakasta, joka oli ristiriidassa kaikkien osapuolten etujen kanssa.

Kaarle Suuri kuoli 4. joulukuuta 771 vain 20-vuotiaana äkillisesti parantumattomaan sairauteen, joka herätti huhuja ja epäluuloja; Kaarle Suuri kiirehti julistautumaan kaikkien frankkien kuninkaaksi ja ennakoi näin mahdollisia ongelmia, jotka johtuivat veljensä poikien (ja erityisesti heidän vanhimman poikansa Pippinin) mahdollisista perintöoikeudesta, ja nämä pakenivat äitinsä ja joidenkin uskollisten aatelisten kanssa Italiaan.

Kaarle Suuren valtakauden ensimmäinen vaihe oli omistettu jatkuville sotaretkille, joilla hän pyrki vakiinnuttamaan arvovaltansa ennen kaikkea valtakunnan sisällä, perheensä ja toisinajattelijoiden keskuudessa. Kun sisäinen rintama oli vakiintunut, Kaarle aloitti joukon sotaretkiä valtakunnan rajojen ulkopuolelle alistamaan naapurikansoja ja auttamaan Rooman kirkkoa lujittaen vielä läheisempiä suhteita siihen kuin mitä hänen isänsä Pippin oli aikanaan luonut. Suhteestaan paaviin ja kirkkoon, joka nyt ymmärrettiin läntisen Rooman valtakunnan suorana perillisenä, Kaarle sai ratifioiduksi vallan, joka nyt ylitti Konstantinopolin keisarin, joka oli etäinen ja kykenemätön puolustamaan oikeuksiaan, varsinkin keisarinna Irenen heikon ja kyseenalaisen legitimiteetin aikana.

Kampanja Italiassa langobardeja vastaan

Lähes samaan aikaan Kaarle Suuren kanssa kuoli myös paavi Stefanus III. Paavin valtaistuimelle valittiin paavi Adrianus I, joka pyysi Kaarlea apuun perinteistä ja loputonta longobardien uhkaa vastaan. Desiderius, joka oli huolissaan frangien ja paavin välisen uuden liiton vaarasta, lähetti lähetystön uuden paavin luo, joka kuitenkin epäonnistui surkeasti, koska Hadrianus I syytti häntä julkisesti maanpetoksesta, koska hän ei noudattanut sopimusta kirkolle luvattujen alueiden luovuttamisesta.

Sen jälkeen Desiderio siirtyi hyökkäykseen ja hyökkäsi Pentapoliin. Kaarle, joka oli tuolloin järjestämässä sotaretkeään saksilaisia vastaan, yritti rauhoittaa tilannetta ehdottamalla paaville, että tämä lahjoittaisi Desideriukselle huomattavan määrän kultaa saadakseen kiistanalaiset alueet takaisin vastineeksi, mutta neuvottelut kariutuivat, ja Kaarle joutui paavin vaatimuksesta käymään sotaa langobardeja vastaan, ja vuonna 773 hän hyökkäsi Italiaan.

Pääosa armeijasta, jota hallitsija itse komensi, ylitti Mont Cenisin solan ja liittyi yhteen muiden, toista reittiä kulkeneiden joukkojen kanssa ja ajoi Desideriuksen joukot ulos Chiuse di San Michelen solassa, mutta ei ennen kuin se oli yrittänyt uutta diplomaattista lähestymistapaa. Lukuisat loikkaukset ja monien aatelisten vihamielisyys kuninkaansa politiikkaa kohtaan pakottivat Desideriuksen välttämään taistelua ja linnoittautumaan pääkaupunkiinsa Paviaan, jonka frankit saavuttivat syyskuussa 773 kohtaamatta vastarintaa ja piirittivät. Kaarle ei aikonut vallata kaupunkia väkisin, vaan antoi sen itse asiassa antautua nälän ja resurssien ehtymisen vuoksi yhdeksän kuukauden piirityksen jälkeen; aikana frankkien kuningas käytti aikaa hienosäätääkseen politiikkansa linjoja langobardien, paavinvainajien ja Bysantin suhteen, jotka olivat edelleen pysyvästi Etelä-Italiassa.

Kaarle halusi muun muassa käyttää piirityksen aiheuttaman pakollisen toimettomuuden ajan hyväkseen matkustaakseen Roomaan viettämään pääsiäistä ja tapaamaan Hadrianus I:tä. Kun hän saapui kaupunkiin pyhälauantaina 774, papisto ja kaupungin viranomaiset ottivat hänet vastaan kaikin kunnianosoituksin, ja paavin elämäkertakirjoittajan mukaan paavi otti hänet henkilökohtaisesti vastaan Vatikaanin Pyhän Pietarin basilikan parvisalissa ja toivotti hänet tervetulleeksi tuttavallisesti ja ystävällisesti sekä roomalaisille patriiseille kuuluvin kunnianosoituksin. Pietarin haudan edessä he sinetöivät henkilökohtaisen (mutta ennen kaikkea poliittisen) ”ystävyytensä” juhlallisella valalla, ja toisaalta paavi sai uudelleen vahvistuksen lahjoituksesta, jonka Pepin Lyhyt oli aikanaan tehnyt Stefanus III:lle lombardialaisista alueista, jotka olivat aiemmin kuuluneet kirkolle.

Nämä olivat kuitenkin alueita, jotka oli vielä valloitettava, ja joidenkin niistä (Venetsia, Istria sekä Beneventon ja Spoleton herttuakunnat) osalta ”palauttamista” kirkolle ei koskaan jälkeenpäin edes vakavasti harkittu: sopimusta ei koskaan tosiasiassa noudatettu, ja itse asiassa Kaarle vältti longobardien valtakunnan valloituksen jälkeen useiden vuosien ajan tapaamasta henkilökohtaisesti paavia, joka ei todellakaan pitänyt tällaisesta asenteesta ja valitti useaan otteeseen frangikuninkaan välinpitämättömyydestä paavin pyyntöjä kohtaan. Kun otetaan huomioon monet yhtäläisyydet Kaarlen lahjoitusasiakirjan kanssa, historioitsijat uskovat, että tälle ajanjaksolle voitaisiin ajoittaa Konstantinuksen lahjoituksena tunnetun asiakirjan, vuosisatojen ajan aitona pidetyn historiallisen väärennöksen, laatiminen, jonka perusteella kirkko perusti väitetyt maalliset oikeutensa.

Kaarle palasi Pavian leiriin, joka antautui kesäkuussa 774. Frangit olivat jo valloittaneet useita kaupunkeja ja luovuttaneet ne paaville, ja yhdessä pääkaupungin kanssa koko lombardialainen kuningaskunta romahti, sillä aateliston sisäiset riidat ja hallitsijadynastian tiheä vaihtuminen olivat jo heikentäneet sitä. Kuningas Desiderius antautui tarjoamatta enempää vastarintaa, ja langobardit itse alistuivat frankkien ja hallitsijansa alaisuuteen, joka 10. heinäkuuta 774 otti Paviassa vastaan Gratia Dei Rex Francorum et Langobardorum et Patricius Romanorum -nimityksen piirittämällä rautakruunun. Desiderius vangittiin luostariin, kun taas hänen poikansa Adelchi palasi Bysantin keisari Konstantinus V:n hoviin.

Muutamia lähinnä hallinnollisia toimenpiteitä lukuun ottamatta Kaarle säilytti lombardialaiset instituutiot ja lait Italiassa ja vahvisti edellisen kuninkaan palveluksessa olleiden herttuoiden omistukset ja oikeudet; Beneventon herttuakunta pysyi itsenäisenä mutta frankkien kuninkaan alamaisena, ja vasta Friulin herttuakunnassa Kaarlen oli vuoden 776 alussa puututtava asiaan tukahduttaakseen vaarallisen kapinan, jota johti herttua Rotgaudo, joka oli yrittänyt saada Trevison ja Vicenzan jäljellä olevat herttuat mukaan; Kaarle kohtasi heidät taistelussa ja valloitti kapinalliset kaupungit takaisin rauhoittaen Pohjois-Italian. Muualla niemimaalla hänen valtansa vahvistuminen muinaisessa lombardien valtakunnassa tapahtui kuitenkin suhteellisen rauhallisesti.

Saksien vastaiset kampanjat

Kaarlen seuraava suuri sotaretki suuntautui saksilaisia vastaan, germaanista alkuperää olevaa väestöä vastaan, joka asettui Itävallan koillispuolelle, Reinin taakse, Weserin ja Elben alajuoksulle. Väestö, jolla oli syvään juurtuneita pakanallisia perinteitä ja joka oli poliittisesti hajanainen ja pirstoutunut useisiin sotiviin heimoihin. Rooman keisarit olivat jo itse yrittäneet epäonnistuneesti alistaa sen ”liittovaltioksi”. Pippin Lyhyt oli onnistunut hillitsemään heidän ryöstöretkiään ja määräämään saksilaisille muutaman sadan hevosen vuotuisen veron, mutta vuonna 772 he kieltäytyivät maksamasta sitä, ja tämä antoi Kaarlelle mahdollisuuden oikeuttaa hyökkäyksensä Saksinmaahan.

Alun perin kenties rangaistusretkeksi, jolla pyrittiin torjumaan uhkia, joita eri saksiheimot olivat jo pitkään aiheuttaneet frankkien valtakunnan rajoille, ja tuomaan pakanalliseen maahan oikea usko ja järjestys, mutta sen sijaan interventiosta muodostui pitkä ja vaikea konflikti, joka jatkui kapinoiden leimahduksina vielä kauan sen jälkeen, kun saksiheimot oli jouduttu maksamaan uusia veroja ja heidät oli pakotettu kääntymään kristinuskoon. Operaatioita toteutettiin itse asiassa eri aikoina ja yhä vaikeammin vihollisen kanssa, joka oli jakautunut lukuisiin pieniin itsenäisiin yksiköihin, jotka käyttivät hyväkseen sissisodankäynnin tekniikoita: vuonna 774 Italian kampanjan lopussa, sitten vuonna 776 ja erityisesti vuonna 780 Espanjan katastrofin jälkeen, kun Vitichindo, joka oli vastarinnan varsinainen sielu, kukistui, koska hän oli onnistunut yhdistämään eri heimot uudelleen. Koko alue paloiteltiin kreivikunniksi ja herttuakunniksi.

Vuodesta 782 alkaen valloitus eteni yhä ankarammin, tuhoamalla saksilaisten maita järjestelmällisesti ja näännyttämällä kapinoivat heimot nälkään. Kaarle itse julkaisi ”Capitulare de partibus Saxoniae” -säädöksen, jossa määrättiin kuolemanrangaistus kaikille, jotka loukkasivat kristinuskoa ja sen pappeja, mikä oli toimenpide saksilaisten pakkokäännyttämiseksi. Verdenin verilöylyssä teloitettiin noin 4500 saksilaista, ja Vitichindus itse kastettiin vuonna 785. Saksit pitivät rauhan vuoteen 793 asti, jolloin Pohjois-Saksassa puhkesi uusi kapina. Kaarle tukahdutti sen alkuunsa karkottamalla tuhansia saksilaisia ja asuttamalla alueen uudelleen frankkien ja slaavien uudisasukkaiden kanssa. Vuosina 794 ja 796 oli jälleen tarpeen puuttua asioihin ja toteuttaa uusia massiivisia karkotuksia Austrasiaan ja korvata väestö frankkien alamaisilla. Kaarle toteutti viimeisenä toimenpiteenä vuonna 804 uuden karkotuksen Elben tuolle puolen asettuneille saksilaisille, mutta siihen mennessä Saksit oli jo hyvin integroitu frankkien hallintaan, ja saksilaisia alettiin värvätä säännöllisesti keisarilliseen armeijaan.

Fransit tulkitsivat sodan saksilaisia vastaan eräänlaiseksi ”pyhäksi sodaksi”, ja jatkuvat kapinat käsitettiin (ja se oli osittain totta) kristinuskon hylkäämiseksi. Uusi uskontunnustus oli loppujen lopuksi alusta alkaen pakotettu väkisin, ilman että frankkien puolelta olisi ainakaan alkuaikoina ollut lähetyssaarnaajan tyyppistä toimintaa, joka olisi pyrkinyt mahdollisimman monen barbaarin pakkokasteen lisäksi saamaan heidät ymmärtämään evankeliumin sanoman ja sen uskonnon merkityksen, johon heidät oli pakko alistaa. Lisäksi itse Saksin alue jaettiin ja annettiin piispojen, pappien ja apottien hoidettavaksi, ja kirkot, luostarit ja luostarit lisääntyivät. Saksiheimojen nationalistinen ylpeys murskattiin lopullisesti vasta vuonna 804 viimeisellä joukkokarkotuksella (elämäkerturi Einhard kertoo, että eri kampanjoissa karkotettiin yhteensä vähintään 10 000 saksiheimolaista).

Laajentumisyritys etelään

Islamilaisessa maailmassa Abbasidien dynastia oli hiljattain saanut yliotteen Umayyadien dynastiasta. Iberian niemimaalla eräs jälkimmäisen edustajista oli onnistunut perustamaan emiraatin Córdobaan, mutta itäisimpien marssien muslimiherrojen väliset jännitteet ja Zaragozan Walīn kunnianhimoiset pyrkimykset saivat muslimikuvernöörin pyytämään apua frankkien kuninkaalta. Kaarle suostui, luultavasti esitelläkseen itsensä ”kristinuskon puolustajana” ja saadakseen haltuunsa tavaroita, vaurautta ja alueita, mahdollisuus estää kaikki islamilaisten laajentumisyritykset Pyreneiden taakse ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä Akvitaniassa, Saksissa ja Italiassa saavutetuista sotilaallisista menestyksistä kumpuava optimismi saivat Kaarlen ryhtymään sotaretkeen Espanjaan, vaikka hän arvioi liittolaisensa, ehdotuksen riskit ja kristittyjen ja muslimien väliset voimakkaat erimielisyydet hieman pintapuolisesti.

Keväällä 778 Kaarle siis ylitti Pyreneet ja kokoontui toisen liittolaiskansojen sotilasjoukon kanssa Zaragozaan. Kaarlen väliintulo Iberian niemimaalla ei suinkaan ollut voittoisa, eikä se sujunut ilman tuskallisia hetkiä ja vakavia takaiskuja. Jo Zaragozan piiritys ja valloitus osoittautuivat epäonnistuneiksi, mikä johtui pääasiassa alistetun kristityn väestön tuen puutteesta, sillä se todennäköisesti arvosti muslimien myöntämää suhteellista vapautta paljon enemmän kuin karkeaa karolingien ystävyyttä. Kuultuaan jälleen uudesta saksien kapinasta Kaarle alkoi perääntyä. Vetäytymisen aikana hän tuhosi ja hävitti Pamplonan, baskikaupungin, joka oli yrittänyt vastustaa häntä.

Kuuluisa on vetäytymisen aikana sattunut Roncesvallesin taistelu (perinteisesti 15. elokuuta 778), jossa baskiheimot, jotka olivat jo kauan sitten kristillistyneet tai jotka olivat edelleen sidoksissa pakanuuteen ja jotka olivat kateellisia itsehallinnostaan, hyökkäsivät frankkien jälkijoukkojen kimppuun. Useat aateliset ja korkeat virkamiehet saivat surmansa tuhoisassa väijytyksessä, muun muassa Bretagnen limesin prefekti Hruodlandus (Orlando). Jaksolla oli varmasti enemmän kirjallista kuin historiallis-sotilaallista merkitystä, ja se innoitti yhden tunnetuimmista kohdista myöhemmässä Chanson de Rolandissa (jonka sävellys voidaan ajoittaa vuoden 1100 tienoille), joka on yksi eurooppalaisen keskiaikaisen kirjallisuuden keskeisistä eeppisistä teksteistä. Roncesvallesin tappion psykologiset ja poliittiset seuraukset olivat kuitenkin valtavat, koska frankit eivät koskaan onnistuneet kostamaan kärsimäänsä iskua ja koska frankkien armeijaa seuranneet ulkomaiset joukot (jotka laskivat saavansa retken päätteeksi runsaasti saalista) saivat selvän vaikutelman tappiosta. Myös Kaarlen sotilaallinen arvovalta heikkeni huomattavasti, minkä vuoksi aikalaishistoriankirjoittajat jättivät taistelun yksityiskohdat käsittelemättä ja antoivat vain epämääräisiä ja yhteenvetona olevia tietoja.

Roncesvallesin tappio ei vähentänyt Kaarlen sitoutumista Pyreneiden alueen laajentamiseen ja Iberian niemimaan rajan puolustamiseen, mikä oli erittäin tärkeää arabijoukkojen leviämisen estämiseksi Eurooppaan. Rauhoittaakseen Akvitanian hän muutti sen vuonna 781 itsenäiseksi kuningaskunnaksi, jonka poliittis-hallinnolliset rakenteet hän organisoi uudelleen ja jonka johtoon hän asetti poikansa Ludvigin (jota myöhemmin kutsuttiin ”hurskaaksi”), joka oli tuskin kolmevuotias, mutta jonka tukena oli luotettavia neuvonantajia, jotka vastasivat suoraan Kaarlelle. Iberian niemimaan ongelma jatkui kuitenkin vuosia, ja Ludovicolle (tai hänen holhoojilleen) uskottiin erilaisia interventioita, joiden avulla hän onnistui laajentamaan frankkien valtakuntaa, kunnes se vuonna 810 saavutti Ebrojoen. Tämän jälkeen perustettiin Marca Hispanica, joka on tunnistettavissa nykyisessä Kataloniassa: puskurivaltio, jolla oli suhteellinen itsemääräämisoikeus ja jonka tehtävänä oli puolustaa frankkien valtakunnan eteläisiä rajoja mahdollisilta muslimien hyökkäyksiltä.

Seitsemän vuoden ajan Kaarle ja paavi Hadrianus I:n väliset suhteet olivat olleet epävarmalla pohjalla, mutta vuonna 781, useiden saksilaisia vastaan tehtyjen interventioiden ja epäonnisen espanjalaisretken jälkeen, Kaarle palasi Roomaan. Tuona aikana paavi ei ollut ainoastaan epäonnistunut saamaan hänelle luvattuja alueita, vaan frankkien politiikka oli pikemminkin napannut liittolaisia, joihin Hadrianus luotti, kuten Spoleton herttua Ildebrando, tai se ei ollut tehnyt mitään puolustaakseen kirkon väitettyjä oikeuksia, kuten Ravennan arkkipiispa Leo, joka piti itseään Bysantin eksarkin seuraajana eikä siksi alistunut paaville eikä tunnustanut Rooman kirkon oikeuksia läheiseen Pentapolikseen; sitten oli Beneventon herttua Arechi II, Lombardian valtakunnan jäljellä olevien osien ruhtinas ja Bysantin valtakunnan liittolainen, sekä Napolin herttua Tapanin herttua, joka oli jälleen Sisilian kuvernööri.

Saman vuoden pääsiäisaattona paavi kuitenkin kastoi Kaarle Suuren (jonka nimi muutettiin Pippiniksi) ja Ludvigin, Kaarlen kolmannen ja neljännen pojan, vihkimällä samalla ensin mainitun Italian kuninkaaksi (itse asiassa lombardien kuninkaaksi frankkien kuninkaan alaisuudessa) ja jälkimmäisen Akvitanian kuninkaaksi. Olennainen seikka tällaisessa aloitteessa oli se, että nämä kaksi veivät sukusiitosoikeuden vanhemmalta veljeltään Pippiniltä (jonka nimen Kaarle Suuri jopa otti), joka oli Imiltruden poika, jonka myöhemmät lähteet esittivät Kaarlen jalkavaimoksi, ja joka tästä syystä joutui alemmanarvoisen pojan asemaan. Todellisuudessa avioliitto Imiltrudin kanssa oli täysin säännönmukainen, eikä Kaarlen nykyisen vaimon Hildegardin mustasukkaisuus edellisestä avioliitosta syntynyttä poikaansa kohtaan vaikuta riittävältä syyltä näin poliittisesti ja dynastisesti merkittävälle teolle. Todennäköisempi syy näyttäisi olleen jo ”kyttyräselkäiseksi” kutsutun Pippinin fyysinen epämuodostuma, joka heikentää nuoren miehen terveyttä ja fyysistä koskemattomuutta ja joka on voinut myöhemmin johtaa ongelmiin, jotka koskevat hänen kelpoisuuttaan valtakunnan perimykseen. Toiseksi syntynyt Kaarle nuorempi oli puolestaan jo liittynyt valtakuntaan yhdessä isänsä kanssa ilman, että hänelle oli toistaiseksi annettu mitään arvonimeä, ja tässä ominaisuudessa hän seurasi Kaarlea useilla sotaretkillä saksilaisia vastaan.

Italiassa ja Akvitaniassa ei itse asiassa luotu kahta uutta, frankeista riippumatonta valtakuntaa, vaan ainoastaan kokonaisuuksia, joita hallinnoi välivalta, jonka huipulla oli edelleen Kaarle, joka oli perustanut eräänlaisen hallituskumppanuuden. Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että kahden uuden kuninkaan hyvin nuori ikä (Pippin oli neljänvuotias) ei sallinut heille itsenäistä regentuuria, vaan se annettiin hallinnollisesti ja sotilaallisesti luotettavien paikallisten aatelisten ja prelaattien tehtäväksi. Kaarlen kahden pojan kaste ja vihkiminen vahvistivat kuitenkin Kaarlen ja paavin välisiä suhteita, ja paavi tunsi olonsa poliittisesti turvallisemmaksi, koska hän saattoi luottaa myös Italian ja Akvitanian kuningaskuntiin vahvoina liittolaisina.

Ikivanha aluekysymys, jota paavi Hadrianus I vaati kirkolta, oli tietysti edelleen ratkaisematta, mutta Kaarle teki rauhoittavan eleen lahjoittamalla Rietin ja Sabinan paaville, melkeinpä ennakkona siitä, mitä oli aiemmin sovittu, mutta jättämällä pois Farfan luostarin, jolle frankkien kuningas oli jo vuodesta 775 lähtien myöntänyt erityisen autonomisen statuutin. Muutamaa vuotta myöhemmin myös Spoleton herttuakunta, joka oli jo paavin hallussa, tuli suoraan kirkon omistukseen. Kaikista näistä alueista Kaarle luopui rahoitustuloista paavin hyväksi, ja tämä puolestaan saatiin oletettavasti luopumaan muista alueellisista vaatimuksista. Myös Italian eksarkaatin, johon kuuluivat Ravenna, Bologna, Ancona ja muut välikaupungit, osoittaminen Roomalle vahvistettiin, mutta tällä alueella, kuten myös Sabinassa, paavin valvonnalla oli suuria vaikeuksia vakiinnuttaa asemansa.

Ehkäpä juuri näiden ongelmien ratkaisemiseksi Kaarle saapui vuoden 786 lopulla jälleen Italiaan ei erityisen suuren armeijan kanssa, ja paavi Adrianus I otti hänet jälleen vastaan suurella kunnioituksella. Beneventon herttua Arechi II, vallasta syöstyn lombardikuninkaan Desideriuksen vävy, joka oli hyvin tietoinen paavin tavoitteista alueellaan, soitti välittömästi hälytyksen ja lähetti vanhimman poikansa Roomaan rikkaiden lahjojen kera vakuuttamaan frankkien kuninkaan siitä, ettei tämä ryhtyisi sotilaallisiin toimiin hänen maataan vastaan. Paavin suurempi vaikutusvalta (ja hänen seurueensa vaatimus, joka jo näki helpon voiton ja rikkaan saaliin) saivat kuitenkin voiton, ja Kaarle eteni Capuaan asti. Arechi yritti jälleen neuvotella, ja tällä kertaa menestyksekkäästi; Hadrianuksen vaatimuksesta Kaarle ymmärsi, että Beneventon alue oli liian kaukana frankkien valtakeskuksesta (ja siksi vaikeasti hallittavissa), että se oli paavin tähtäimessä (jolle hänen olisi pitänyt luovuttaa valloitetut alueet) ja että hänen armeijansa oli riittämätön sotaretkelle, jolla oli kaikki samat epävarmuustekijät kuin vuoden 778 sotaretkellä Espanjaan. Siksi hän hyväksyi vuotuisen veronmaksun ja Arechin alistumisen, joka vannoi uskollisuutta hänelle ja koko Beneventon kansalle, ja kääntyi takaisin. Hän luovutti paaville Capuan ja muita naapurikaupunkeja, jotka kuitenkin jäivät tosiasiallisesti Beneventon herttuakunnan hallintaan.

Arechin kuoltua 26. elokuuta 787 Beneventon herttuakunnassa tilanne saattoi vain pahentua, koska paavin, joka ilmiantoi olemattomat juonet Kaarlen ajamiseksi ratkaisevaan sotilaalliseen väliintuloon, ja herttuattaren regentin, leski Adelpergan, intressit olivat ristiriidassa keskenään, jotka halusivat Kaarleelta takaisin hänen poikansa Grimoaldon, frankkien kuninkaan panttivankina pitämän laillisen perillisen, sekä kuningas Desideriuksen pojan ja siten Adelpergan veljen Adelchin johtamat Napolin ja Sisilian bysanttilaiset, jotka yrittivät saada takaisin asemiaan Keski-Italiassa. Vuonna 788 Kaarle päätti toimia ja vapautti Grimoaldon sillä ehdolla, että tämä alistuisi julkisesti frankkien valtakuntaan; näin hän vältti yhteenoton Konstantinopolin kanssa (jättäen Beneventon vastuun ja taakan) ja vaikeni paavin vaatimuksista puuttua asiaan ja palauttaa alueen kaupungit ja alueet. Beneventon herttuakunta pysyi jonkin aikaa frankkien vaikutuspiirissä ja oli esteenä Bysantin tavoitteille, mutta ajan mittaan se sai yhä enemmän itsemääräämisoikeuttaan takaisin ja lähentyi konkreettisesti Konstantinopolia, mikä johti Italian Pepinin ratkaisevaan sotilaalliseen vastaiskuun.

Vuonna 786, ennen kuin Kaarle laskeutui takaisin Italiaan, hän joutui kohtaamaan kreivi Hardradin johtaman Thüringenin aatelisten kapinan, jolla oli merkittäviä poliittisia seurauksia. Hyvin niukkojen tietojen perusteella on vaikea rekonstruoida täsmällisesti sekä salaliiton syitä että sen todellista laajuutta. Salaliitto tähtäsi todennäköisesti laajaan niskoitteluun kuningasta vastaan ja ehkä jopa hänen syrjäyttämiseensä. Syitä näyttää olevan ainakin pari: Thüringin (ja yleensä itäisten frankkien) tyytymättömyys siihen, että heidän oli täytynyt kantaa suuri osa Saksin sotaretkien taakasta, ja sääntö, jonka mukaan kunkin väestön oli säilytettävä ja noudatettava omia lakejaan; erityisesti jälkimmäisen osalta näyttää siltä, että Hardrad kieltäytyi antamasta yhtä tyttärestään avioliittoon frankkien aatelismiehelle, jonka kanssa hän oli luultavasti sitoutunut frankkien lakien mukaan. Kun kuningas kehotti häntä luovuttamaan nuoren tytön, Hardradin kerrotaan keränneen joukon aatelistovereitaan vastustamaan Kaarlen käskyjä, jotka vastauksena tuhosivat heidän maitaan.

Kapinalliset hakeutuivat Fuldan luostariin, jonka apotti Baugulf välitti tapaamisen kuninkaan ja salaliittolaisten välillä. Ainoastaan eräässä muutamaa vuotta myöhemmässä lähteessä mainitaan, että he jopa myönsivät yrittäneensä tappaa kuninkaan sillä perusteella, että he eivät olleet vannoneet kuninkaalle uskollisuudenvalaa. Kaarle ymmärsi, että hänen oikeudellisesta asemastaan hallitsijana, joka johtui hänen asemastaan vapaiden ihmisten yhteiskunnan johtajana, puuttui oikeudellinen tunnustaminen, joka sitoisi hänen alamaisensa henkilökohtaisesti lojaalisuuteen, ja siksi kaikkien vapaiden ihmisten vannoma uskollisuudenvala kuninkaalle otettiin käyttöön lailla, joka sitoi jokaisen alamaisen yksilöllisesti hallitsijaan ja joka rikkoessaan antaisi kuninkaalle oikeuden soveltaa sille säädettyjä seuraamuksia.

Tämä ei riistänyt aatelisilta ja valtaapitäviltä heidän oikeuksiaan, jotka olivat peräisin heidän omasta suvustaan eivätkä hallitsijalta (ja jotka joissakin tapauksissa saattoivat olla jopa ristiriidassa kuninkaan oikeuksien kanssa), mutta se lisäsi velvollisuutta. Salaliittolaiset joutuivat myös vannomaan valan, ja tämä tarkoitti, että heitä voitiin syyttää väärän valan vannomisesta ja tuomita oikeudessa, mikä oli nykyajan mentaliteetille käsittämätöntä. Vain kolme tuomittiin kuolemaan, mutta muut, vaikka heidät vapautettiin ja vapautettiin, vangittiin, sokeutettiin ja vangittiin tai lähetettiin maanpakoon, minkä seurauksena heidän omaisuutensa takavarikoitiin tuomioistuimen hyväksi.

Hardradin kapinaan liittyi ehkä jollain tavalla myös Pippin Kyttyräselän kapina vuonna 792, sillä myös sen takana oli joitakin itäisten alueiden aatelisia. Hän oli hyvin tietoinen syrjäytymisestä, johon hänet oli jo tuomittu monien vuosien ajan, mutta hän ei voinut tyytyä tulevaisuuteen altavastaajana nuorempien veljiensä varjossa. Hänen johtamansa kapina, jonka tarkoituksena oli ehkä saada Baijerin herttuakunta, joka oli tällä välin liitetty Franskin kuningaskuntaan, epäonnistui; salaliittolaiset pidätettiin ja lähes kaikki tuomittiin kuolemaan. Kaarle muutti poikansa tuomion elinkautiseksi vankeudeksi Prümin luostarissa (jonka olivat perustaneet Kaarlen isoisä ja isoisoäiti), jossa Pippin kuoli vuonna 811.

Einhard katsoo, että näiden kahden salaliiton syyt johtuivat kuningatar Fastradan vaikutuksesta, sillä hän antoi periksi vaimonsa julmuudelle ja hylkäsi hänelle tavanomaisen hyväntahtoisuuden tien.

Baijerin alistaminen

Vuodesta 748 lähtien Tassilon III, joka oli Kaarlen serkku, koska hän oli hänen isänsä Pippin Lyhyen sisaren Hiltruden poika, oli Baijerin, yhden Euroopan sivistyneimmän alueen, herttua. Samana vuonna 778, jolloin Frankkien epäonninen retkikunta suuntautui Espanjaan, Tassilon liittyi poikansa Theodon III:n Baijerin herttuan tittelin kanssa.

Hetkellisesti kiireinen Kaarle teeskenteli, ettei mitään ollut tapahtunut, mutta palattuaan Roomasta vuonna 781 hän vaati serkkuaan menemään Wormsiin uusimaan uskollisuudenvalan, jonka Tassilon oli jo antanut vuonna 757 setänsä Pepinin ja tämän poikien edessä. Tämä vala oli historiallisesti varsin kiistanalainen, sillä jo edellisen vuosisadan puolivälissä Baijerin herttuakunta oli saanut eräänlaisen autonomisen aseman, vaikka se muodollisesti kuuluikin Merovingien dynastiaan; Tassilon oli myös mennyt naimisiin lombardikuningas Desideriuksen tyttären Liutpergan kanssa, ja paavi oli kastanut hänen lapsensa suoraan: nämä seikat sekä heidän yhteinen alkuperänsä ja sukulaisuussuhteensa nostivat hänet oikeudellisesti samalle kuninkaalliselle tasolle Kaarle Kaarlen kanssa, vaikkakin eri tittelillä. On lisättävä, että Tassilon saattoi ylpeillä kirkon suhteen samoilla ansioilla kuin Kaarle suhteissa papistoon sekä luostarien, luostareiden ja kirkkojen rakentamisessa.

Kaarle ei kuitenkaan voinut enää sietää serkkunsa itsemääräämisoikeutta, mikä oli myös hänen vallan keskittämistavoitteensa mukaista, mutta hän ei voinut ratkaista ongelmaa sotilaallisella väliintulolla eikä vedota väitettyyn dynastisiin oikeuksiin kohdistuvaan pakottamiseen, koska Pippin Lyhyt oli itse siirtänyt herttuakunnan perimyksen veljenpojalleen; tarvittiin oikeudellinen tai historiallinen tekosyy.

Myös geopoliittiselta kannalta Baijeri oli vaarallinen ”piikki Kaarlen silmissä”, sillä se esti Baijerin pääsyn Italian rajan itäosaan ja mahdollisti samalla Tassilonille yhteydenpidon lombardialaiseen oppositioon (joka oli edelleen vahvana kyseisessä osassa Italiaa), mikä saattoi aiheuttaa epävakautta frankkien kuninkaan hallitukselle.

Koska Baijerin herttua näki, että Kaarlen puuttuminen asioihin painosti häntä yhä enemmän, hän lähetti vuonna 787 lähettiläät paavi Adrianus I:n luokse pyytääkseen tältä sovittelua, ja käytti hyväkseen sitä, että Kaarle oli tuolloin Roomassa. Paavi ei ainoastaan kieltäytynyt sopimuksesta, vaan toisti kuninkaan vaatimukset ja hylkäsi Tassilonin lähettiläät huonolla tavalla (uhkasi häntä jopa kirkonkirouksella), joka joutui samana vuonna tekemään alistumisliikkeen frankkien kuninkaalle ja ryhtyi tämän vasalliksi. Kirjallisuuslähteet eivät ole täysin yksimielisiä siitä, miten Baijerin herttua antautui Kaarlen erityisestä pyynnöstä, joka oli seurausta saman vuoden alkukesällä Wormsissa pidetystä valtakunnan aatelisten kokouksesta.

Murbachin ”Annals”-teoksessa kerrotaan, että Kaarle siirtyi armeijan kanssa herttuakunnan rajalle, jossa Tassilon tuli hänen luokseen ja tarjosi hänelle maataan ja persoonaansa; Lorschin ”Minor Annals”-teoksen mukaan herttua itse meni kuninkaan luo tarjotakseen hänelle itseään ja herttuakuntaansa; Annales regni francorum -julkaisussa kerrotaan sen sijaan, että kun Tassilon kieltäytyi alistumasta ja esittäytymästä Kaarleille, kuningas itse lähti liikkeelle armeijan kanssa ja uhkasi Baijeria idästä, lännestä ja etelästä: Herttua, joka ei kyennyt puolustamaan itseään kolmella eri rintamalla, suostui antautumaan ja vasallistumaan frankkien kuninkaalle: Tassilon oli näin ollen nyt kuninkaan mies, ja Baijerista tuli etu, jonka kuningas myönsi herttualle; Kaarle myönsi hänelle täydet valtuudet maansa hallintaan ja maansa käyttöoikeuden: se oli välttämätön edellytys sille oikeudelliselle tekosyylle, jonka Kaarle tarvitsi Baijerin lopulliseen liittämiseen. Lisäksi Kaarle ei vaatinut pelkkien panttivankien vaan Tassilonin vanhimman pojan ja toisen hallitsijan, Theodorin, antautumista, jolloin hän otti maan vallan käytännössä omiin käsiinsä.

Tassilon ja hänen vaimonsa Liutperga eivät kuitenkaan voineet katsoa sivusta, mitä he pitivät anastuksena, ja etsivät keinoja paeta syntynyttä tilannetta (ja rikkoivat näin tosiasiassa uskollisuus- ja vasallisopimuksen). Kaarle, joka ei ollut odottanut mitään muuta, sai tietää tästä ja sai muun muassa selville, että hänen serkkunsa oli tehnyt liiton lombardialaisen ruhtinas Adelchin kanssa, joka oli sillä välin palannut Konstantinopoliin; Ingelheimiin vuonna 788 koolle kutsutun valtakunnan suurten kokouksen aikana Kaarle pidätytti tämän, ja hänen lähettiläänsä pidättivät hänen vaimonsa ja lapsensa, jotka olivat jääneet Baijeriin. Tassilonille ja hänen pojilleen annettiin nunnaluostari ja heidät vangittiin luostareihin, Liutperga karkotettiin ja hänen kaksi tytärtään vangittiin myös erillisiin luostareihin. Agilolfingien dynastia päättyi näin ollen, ja Baijeri liitettiin lopullisesti Karolingien valtakuntaan.

Avarin vastainen kampanja

Tassilonin kukistamisen jälkeen frankkien valtakunta joutui kaakossa turanialaista alkuperää olevan sotaisan väestön, hunnien, rajalle. He kuuluivat turkkilais-mongolikansojen, kuten hunnien, suureen sukuun, olivat järjestäytyneet sotilasjohtajan, kaanin (tai khaganin) ympärille ja asettuivat Pannonian tasangolle, suurin piirtein nykyiseen Unkariin. Yhdessä sukulaisryhmän, bulgarien, jäsenten kanssa he alistivat alueelle asettuneet eri slaavilaiset kansat. Vaikka he siirtyivät maanviljelyyn ja karjanhoitoon, he eivät luopuneet toistuvista ryöstöretkistä Karoliinisen valtakunnan ja Bysantin valtakunnan rajoilla. Vaikka he olivat liittolaisensa Tassilonin kaatumisen jälkeen tunkeutuneet Friuliin ja Baijeriin, heidän uhkansa oli nyt melko vähäisempi, mutta heidän valtionkassansa oli täynnä varallisuutta, joka oli kertynyt Bysantin keisareiden heidän kassaansa antamista avustuksista, ja siksi Kaarle (joka tarvitsi suuren sotilasvoiton, johon myös frankkien aatelisto saataisiin mukaan, jotta he kerääntyisivät hänen ympärilleen) alkoi tutkia hyökkäystä alueelle.

Ensimmäisenä kiireellisenä toimenpiteenä oli luonnollisesti awarien karkottaminen Friulista ja Baijerista, ja tämä operaatio onnistui täydellisesti ja vähin sotilaallisin väliintuloin, kiitos toisaalta lombardialaisten liittolaisten ja toisaalta baijerilaisten ansiosta. Uhka ei kuitenkaan ollut vielä poistunut, ja ennen turvallista ja lopullista väliintuloa Kaarle ryhtyi toimiin tilanteen vakauttamiseksi Baijerissa: hän teki liittoutumia paikallisten aatelisten kanssa, jotka olivat tällä välin hylänneet Tassilonin aatteen, poisti ja takavarikoi niiden omaisuutta, jotka olivat vielä sidoksissa vanhaan hallintoon, ja varmisti papiston tuen rikkailla lahjoituksilla sekä uusien luostarien ja luostareiden perustamisella: parissa vuodessa Baijeri oli nyt täysin integroitu frankkien valtakuntaan.

Kronikat perustelevat frankkien hyökkäystä avareita vastaan määrittelemättömillä vääryyksillä ja vääryyksillä, joihin nämä olivat syyllistyneet kirkkoa, frankkeja ja kristittyjä vastaan yleensä: kyseessä oli siis virallisesti eräänlainen ristiretki, jota saattoi johtaa vain kuningas suoraan, mutta avarien rikkaus oli varmasti erittäin vahva motiivi. Rajalle perustettiin sotilaskomentoja, kuten Itäinen marssi (joka muodosti tulevan Itävallan), jotta armeijan manöövereitä voitiin koordinoida paremmin, ja vuonna 791 frankkien joukot aloittivat hyökkäyksen ylittäen Tonavan molemmin puolin. Pohjoisen armeijaa johti kreivi Theoderic, ja sen mukana oli proomu- ja proomulaivasto, jonka tehtävänä oli kuljettaa tarvikkeita ja mahdollistaa nopea yhteydenpito molempien rantojen välillä. Samaan aikaan joen eteläpuolella liikkui toinen armeija, jota Kaarle henkilökohtaisesti komensi ja jota seurasi hänen poikansa Ludwig, Akvitanian kuningas.

Ensimmäisessä taistelussa, joka oli voittoisa, tuki toinen Kaarle Pippinin poika, Italian kuningas, joka hyökkäsi avareita vastaan Friulian rajalta, mutta myöhemmin vihollinen vetäytyi, myönsi muutamia yhteenottoja ja jätti frangit muutama sata vankia ja joitakin linnoituksia, jotka tuhoutuivat järjestelmällisesti. Syksyyn asti frankit tunkeutuivat Avarien alueelle, mutta heidän oli keskeytettävä operaatiot, koska pitkälle edennyt vuodenaika aiheutti ongelmia divisioonien yhdistämisessä ja vaikeutti yhteydenpitoa. Vaikka hänen ei tarvinnut käydä suuria taisteluita, Kaarlen maine pakanoiden ”kurittajana” kasvoi valtavasti: hän oli hävittänyt kansan, joka oli pitkään pitänyt Bysantin keisareita kurissa vaatimalla veroa.

Vuonna 793, kun Kaarle etsi vastatoimia avarien mahdollisia vastatoimia vastaan, esitettiin mahtipontinen hanke Itämeren ja Mustanmeren yhdistävästä vesiväylästä rakentamalla kulkukelpoinen kanava, joka olisi yhdistänyt Mainin sivujoki Regnitzin, joka puolestaan oli Reinin sivujoki, ja Tonavan sivujoki Altmühlin: on ilmeistä, millaista kaupallista ja sotilaallista etua Keski- ja Kaakkois-Euroopan välisestä yhteydestä olisi voinut olla. Kuningas osallistui itse töihin, mutta hanke oli turha, koska maasto oli soista ja koska jatkuvat syyssateet tekivät maaperästä pehmeää, ja hanke hylättiin, ja se saatiin valmiiksi vasta nykyaikana, vuonna 1846.

Tuho aiheutti kuitenkin tyytymättömyyttä eri avaripäälliköiden keskuudessa, jotka alkoivat harjoittaa kaanin vallasta riippumatonta politiikkaa. Tilanne johti sisällissotaan, jonka aikana kaani itse kuoli ja joka aiheutti vallan kahtiajakoa sekä yleistä poliittista ja sotilaallista heikkenemistä. Kun maan uusi johtaja Tudun tajusi, ettei hän enää pärjäisi frankkien kanssa, hän meni vuonna 795 henkilökohtaisesti lähetystön kanssa Kaarlen luo tämän pääkaupunkiin Aacheniin, jossa kuningas itse kastoi hänet ja ilmoitti olevansa valmis kääntymään kristinuskoon, mutta palattuaan kotimaahansa, jossa häntä odotti voimakas vastustus hänen valintojaan vastaan, hän hylkäsi uuden uskonnon ja liittoutumisen frankkien kanssa.

Sotien käyminen saksilaisia vastaan, sisäiset kapinat ja näin suuren maan ylläpitäminen olivat rajoittaneet huomattavasti frankkien taloutta, ja siksi Avarin antautuminen, vakavat sisäiset jännitteet, jotka kuohuttivat kyseistä maata, joka oli nyt sisällissodassa, ja siitä johtuva mahdollisuus saada haltuunsa sen valtava aarre, antoivat mahdollisuuden kaikkien taloudellisten ongelmien ratkaisemiseen. Vuonna 796 Friulin herttua käytti tätä hyväkseen (ehkä Kaarlen ohjeistamana), joka ei kovinkaan suuren joukkojen kanssa tunkeutui maahan ja vei helposti suuren osan aarteista; loput vei seuraavana vuonna samanlaisella helpolla ryöstöretkellä Italian kuningas Pippin, jolle Avar Tudun Khan jälleen kerran alistui ilman taistelua. Välittömästi seurasi evankelioimistyö alueelle jääneen awariväestön parissa. Avarien valtakunta oli kaatunut kuin korttitalo.

Huolimatta toistuvista kapinoista, Kaarle ei koskaan palannut alueelle henkilökohtaisesti, vaan hän antoi sotatoimet paikallisille viranomaisille, joilla kesti muutama vuosi murskata kapina. Kahdeksannen vuosisadan lopulla frankit hallitsivat siis valtakuntaa, johon kuuluivat nykyiset Ranska, Belgia, Alankomaat, Sveitsi ja Itävalta, koko Saksa Elbaan asti, Keski- ja Pohjois-Italia, mukaan lukien Istria, Böömi, Slovenia ja Unkari Tonavalle asti, ja lopulta Pyreneiden Espanja Ebro-joelle asti: Kaarle hallitsi siis lähes kaikkia latinalaiskristittyjä.

Yleisesti ottaen frankkien kuninkaat esiintyivät katolisen kirkon luonnollisina puolustajina, sillä he olivat Pepinin aikana ”palauttaneet” paaville ne Ravennan eksarkkilaitoksen ja Pentapoliksen alueet, joiden yleisen käsityksen mukaan uskottiin kuuluvan Pyhän Pietarin perintöön. Kaarle oli hyvin tietoinen siitä, että paavi halusi ennen kaikkea luoda Keski-Italiassa oman turvallisen alueen, joka oli vapaa muista maallisista valloista, myös Bysantin vallasta.

Keisarin ja paavi Hadrianus I:n väliset suhteet on rekonstruoitu niiden kirjeenvaihtokirjeiden perusteella, joita he vaihtoivat yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Hadrianus yritti monta kertaa saada Kaarlea tukemaan häntä usein toistuvissa aluekiistoissa, jotka heikensivät hänen oletettua maallista valtaansa: esimerkiksi vuonna 790 päivätty kirje sisältää paavin valitukset Ravennan arkkipiispaa Leoa vastaan, joka oli syyllistynyt joidenkin eksarkkihallinnon hiippakuntien riistämiseen.

Kaarle asetti itsensä myös kristinuskon leviämisen puolestapuhujaksi ja ortodoksisen kristinuskon vankkumattomaksi puolustajaksi. Tästä ovat osoituksena lukuisat luostarilaitokset ja niiden runsaat lahjoitukset, sodat (erityisesti saksilaisia ja avareita vastaan), jotka käytiin lähetysmielessä näiden pakanakansojen käännyttämiseksi, sekä papiston ja kristillisten laitosten hyväksi tehdyt myönnytykset, jopa lainsäädännölliset myönnytykset. Kaarle ei todellakaan ollut erityisen perehtynyt teologisiin aiheisiin, mutta uskonnolliset kiistat ja ongelmat kiehtoivat häntä niin paljon, että hän aina ympäröi itsensä tai ainakin oli usein tekemisissä aikansa suurimpien teologien kanssa, jotka levittivät joitakin teoksiaan hänen hovissaan; Hän oli eturintamassa vastustamassa harhaoppeja ja poikkeamia ortodoksisuudesta, kuten adoptioteoriaa tai ikivanhaa ongelmaa, joka liittyi ikonoklasmiin ja kuvien palvontaan, josta hän joutui katkeraan ristiriitaan Konstantinopolin hovin kanssa, josta ongelma oli saanut alkunsa. Sen jälkeen hän kutsui koolle synodeja ja neuvostoja keskustelemaan kiireellisimmistä uskonkysymyksistä.

Erityisen kiinnostava, enemmänkin sen poliittisten kuin uskonnollisten vaikutusten vuoksi, oli synodi, jonka Kaarle kutsui koolle ja johon hän osallistui henkilökohtaisesti Frankfurtissa 1. kesäkuuta 794. Virallisesti sen tarkoituksena oli vahvistaa julkisesti Urgellin piispa Felixin luopuminen adoptioharhaopin harhaopista (josta hän oli sitä paitsi luopunut jo kaksi vuotta aiemmin), mutta todellinen tarkoitus oli vahvistaa hänen omaa rooliaan uskon pääasiallisena puolustajana. Vuonna 787 Idän keisarinna Irene kutsui paavin kutsusta koolle Nikeaan neuvoston keskustelemaan kuvien palvontaan liittyvästä ongelmasta ja toimi sen puheenjohtajana.

Paaville alisteisena pidettyä frankkien papistoa ei ollut edes kutsuttu, ja Hadrianus oli hyväksynyt konsiilin päätökset. Kaarle taas ei voinut hyväksyä ”ekumeenisen konsiilin” määritelmää yleiskokoukselle, joka oli sulkenut pois suurimman läntisen suurvallan ja sen teologien äänen, ja siksi hän päätti tehdä vastahyökkäyksen samoilla aseilla, kohdata Frankfurtissa samat argumentit kuin Nikeassa ja osoittaa idälle, ettei frankkien valtakuntaa ollut pidettävä itäistä valtakuntaa alempiarvoisena edes teologisissa kysymyksissä. Paavi ei ollut samaa mieltä Frankfurtin konsiilin kannoista kuin Bysantin konsiilin kannoista, mutta ”pani ne hyvin diplomaattisesti merkille”, katkaisi asian ja vahvisti itse asiassa alueelliset vaatimuksensa Italiassa: frankkien kuningaskunta oli kirkon läheisin liittolainen, ja liitto perustui myös yhteisiin opillisiin periaatteisiin.

Paavi Leo III:n kysymys

Kun Kaarle kuoli vuonna 795, ja Kaarle suri häntä hartaasti ja vilpittömästi, paavi Leo III, joka oli lähtöisin vaatimattomista oloista ja jolla ei ollut kannatusta Rooman suurissa perheissä, otti tiaran haltuunsa. Uusi paavi ylläpiti heti kunnioittavia ja ystävällisiä suhteita Kaarleen, mikä oli kiistaton merkki jatkuvuudesta edeltäjänsä linjan kanssa; Frikkien kuninkaan rooli paavin ja Rooman puolustajana vahvistettiin uudelleen, ja paavin lähettämät paavin legaatit, jotka ilmoittivat hänen valinnastaan (tähän asti vain idän keisarille kuulunut kunnianosoitus), vahvistivat hänen arvonimensä ”patricius Romanorum” ja kehottivat kuningasta lähettämään Roomaan edustajansa, joiden edessä Rooman kansan olisi vannottava uskollisuutta ja alistumista.

Kaarle, joka oli tietoinen huhuista uuden paavin kyseenalaisesta moraalista ja oikeudenmukaisuudesta, lähetti Saint-Riquierin apotille Angilbertille, joka nautti suurta luottamusta, kirjeen, jossa hän määritteli, millaisia rooleja hänen mielestään paavin ja kuninkaan välillä pitäisi olla, ja jossa hän suositteli, että tämä tarkistaisi todellisen tilanteen ja suosittelisi tarvittaessa varovasti paaville tarvittavaa varovaisuutta, jotta hänestä liikkuvat huhut eivät kiihdyttäisi häntä. Vuonna 798 Kaarle teki teon, joka korosti entisestään hänen asemaansa kirkossa ja paavin heikkoutta: hän lähetti Roomaan lähetystön esittämään paaville suunnitelman Baijerin kirkollisesta uudelleenjärjestelystä, johon kuului Salzburgin hiippakunnan nostaminen arkkipiispanistuimeksi ja Arnon luottamushenkilön nimittäminen tämänistuimen titulaariksi.

Paavi pani asian merkille, ei edes yrittänyt saada takaisin haltuunsa sitä, minkä piti olla hänen etuoikeutensa, vaan suostui Kaarlen suunnitelmaan ja yksinkertaisesti toteutti sen. Vuonna 799 frankkien kuningas voitti toisen uskosta käytävän taistelun kutsumalla koolle Aacheniin neuvoston (eräänlaisen kopion Frankfurtissa vuonna 794 pidetystä neuvoston kokouksesta), jossa oppinut teologi Alcuin kumosi disputaatiotekniikkaa käyttäen Urgellin piispa Felixin teesit, jotka olivat jälleen leviävän adoptioharhaoppisuuden edistäjä; Alcuin voitti; Felix myönsi tappionsa, luopui teeseistään ja teki uskontunnustuksen kirjeessä, jonka hän osoitti myös uskovaisilleen. Etelä-Ranskaan, laajalle levinneen adoptiolaisuuden maahan, lähetettiin välittömästi toimikunta, jonka tehtävänä oli palauttaa kuuliaisuus Rooman kirkkoa kohtaan. Paavi, joka olisi ollut henkilökohtaisesti vastuussa neuvoston koolle kutsumisesta ja esityslistan laatimisesta, oli vain sivustakatsoja.

Toinen teologinen kysymys, jossa Kaarle voitti paavin kustannuksella (vaikkakin muutamaa vuotta myöhemmin), oli niin sanottu filioque. Uskontunnustuksen perinteisen tekstin muotoilussa käytettiin kaavaa, jonka mukaan Pyhä Henki laskeutuu Isästä Pojan kautta eikä yhtä lailla Isästä ja Pojasta (latinaksi ”filioque”), kuten lännessä käytettiin. Paavi itse, kunnioittaen näin perustettujen neuvostojen päätöksiä, piti kreikkalaisen ortodoksisuuden versiota pätevänä (joka ei muun muassa edellyttänyt uskontunnustuksen lausumista messun aikana), mutta hän halusi kuitenkin alistaa asian Kaarlen lausunnolle, joka kutsui vuonna 809 Aacheniin koolle frangialaisen kirkon konsiilin, joka vahvisti ”filioquen” sisältävän kaavan oikeellisuuden, joka lausuttiin myös messun aikana. Leo III kieltäytyi tunnustamasta tätä, ja Rooman kirkko käytti noin kahden vuosisadan ajan muista läntisistä latinalaisista kirkoista poikkeavaa sanamuotoa, kunnes noin vuonna 1000 frankkien keisarin laatimaa versiota pidettiin lopulta oikeana ja hyväksyttiin.

Vuonna 799 Roomassa puhkesi kapina paavi Leo III:a vastaan, jota johtivat edesmenneen paavin Hadrianus I:n veljenpojat ja kannattajat. Primicerius Pasquale ja sacellarius Campolo, jotka olivat jo aiemmin kiistäneet hänen valintansa ja syyttäneet häntä täysin sopimattomaksi paavin tiaaraan, koska hän oli ”irtolainen mies”, onnistuivat vangitsemaan Leon yrityksessä ja sulkemaan hänet luostariin, josta hän äkkiä pakeni Pietarinkirkkoon, josta hänet sitten siirrettiin Spoleton herttuan turvaan. Täältä hänet vietiin – ei tiedetä, oliko hän omasta aloitteestaan vai Kaarlen kutsusta – kuninkaan luo, joka oli Paderbornissa, kesäasunnollaan Länsi-Faliassa. Paavin juhlallinen vastaanotto oli jo merkki siitä, millaisen kannan Kaarle aikoi ottaa roomalaiskysymyksessä, vaikka kaksi tärkeintä salaliittolaista, Pascale ja Campolo, olivat olleet hyvin läheisiä miehiä edesmenneen paavi Hadrianus I:n kanssa. Paavin vastustajat määräsivät hänet sillä välin vannomaan valan, jossa hän torjui syytökset himosta ja väärästä valasta; muussa tapauksessa hänen olisi jätettävä paavinistuin ja suljettava itsensä luostariin. Paavilla ei ollut aikomustakaan hyväksyä kumpaakaan hypoteesia, ja asia jäi toistaiseksi ratkaisematta, eikä vähiten siksi, että Kaarle järjesti Roomaan tutkintakomission, joka koostui merkittävistä henkilöistä ja korkeista prelaateista. Joka tapauksessa, kun Leo palasi Roomaan 29. marraskuuta 799, papisto ja väestö ottivat hänet riemukkaasti vastaan.

Paavin kärsimä hyökkäys, joka oli joka tapauksessa merkki levottomuudesta Roomassa, ei kuitenkaan voinut jäädä rankaisematta (Kaarle oli edelleen saanut arvonimen ”Patricius Romanorum”), ja elokuussa 800 Mainzissa pidetyssä vuosittaisessa kokouksessa valtakunnan suurten kanssa hän ilmoitti aikomuksestaan laskeutua Italiaan. Ja koska Rooman ongelman lisäksi hänen oli myös palautettava järjestys Beneventon herttuakunnan autonomiapyrkimykseen, hän lähti aseisiin poikansa Pippinin seurassa, joka huolehti kapinallisesta herttuakunnasta Kaarlen tähdätessä Roomaan.

Frankkien kuningas saapui kaupunkiin 24. marraskuuta 800. Viranomaiset ja kansa ottivat hänet juhlallisesti vastaan ja kunnioittivat häntä suuresti. Virallisesti hänen Roomaan tulonsa tarkoituksena oli ratkaista paavi Leon ja paavi Adrianus I:n perillisten välinen kiista. Syytökset (ja todisteet, jotka he kiirehtivät tuhoamaan) osoittautuivat pian vaikeasti kiistettäviksi, ja Kaarle joutui äärimmäiseen hämmennykseen, mutta hän ei missään nimessä voinut antaa kristinuskon päämiehen joutua panetelluksi ja kyseenalaistetuksi.

Vetoamalla Rooman kirkon suojelijan rooliinsa frankkien kuningas kutsui 1. joulukuuta koolle Italian ja Gallian aatelisista ja piispoista koostuvan kokouksen (tuomioistuimen ja neuvoston välimuoto) ja avasi kokouksen, jonka tehtävänä oli ratkaista paavia vastaan esitetyt syytökset. Paavi Symmachukselle (6. vuosisadan alussa) (virheellisesti) uskottujen periaatteiden perusteella konsiili päätti, että paavi oli kristillisen moraalin ja uskon korkein auktoriteetti ja että kukaan muu kuin Jumala ei voinut tuomita häntä. Leo ilmoitti olevansa valmis vannomaan syyttömyytensä evankeliumin nimeen, ja kokous, joka oli hyvin tietoinen Kaarlen asemasta, joka oli pitkään asettunut paavin puolelle, varoi vastustamasta tätä ratkaisua. Lorschin ”Annals” kertoo, että kuningas ”rukoili” paavia vannomaan valan, johon hän oli sitoutunut. Valan tekstin viimeistely kesti kolme viikkoa, ja Leo vannoi sen juhlallisesti 23. joulukuuta Pietarinkirkossa aatelisista ja korkeista prelaateista koostuvan seurakunnan edessä, jolloin hänet vahvistettiin paavin valtaistuimen lailliseksi edustajaksi. Pascale ja Campolo, jotka Kaarlen lähettiläät olivat pidättäneet jo vuotta aiemmin, eivät kyenneet todistamaan paavia vastaan esitettyjä syytöksiä, ja heidät ja useat heidän seuraajansa tuomittiin kuolemaan (tuomio muutettiin myöhemmin maanpakoon).

Kruunajaiset keisariksi

Vuonna 797 Bysantin keisarikunnan, Rooman valtakunnan tosiasiallisesti ainoan ja laillisen jälkeläisen, valtaistuimen valtasi Ateenan Irene, joka julisti itsensä basilissa dei Romeiksi (roomalaisten keisarinna). Se, että ”Rooman” valtaistuimella istui nainen, sai paavin pitämään ”Rooman” valtaistuinta vapaana. Joulumessun aikana 25. joulukuuta 800 Pietarinkirkossa paavi Leo III kruunasi Kaarle Suuren keisariksi, jota arvonimeä ei enää koskaan käytetty lännessä sen jälkeen, kun Romulus Augustus oli syrjäytetty vuonna 476. Seremonian aikana paavi Leo III voiteli Kaarlen pään muistuttaen Raamatun kuninkaiden perinteestä. Itäinen valtakunta ei ottanut uuden läntisen imperiumin syntyä hyvin vastaan, mutta sillä ei ollut keinoja puuttua asiaan. Keisarinna Irene joutui seuraamaan avuttomana, mitä Roomassa tapahtui; hän kieltäytyi aina hyväksymästä Kaarle Suuren keisarin arvonimeä ja piti Kaarle Suuren kruunaamista paavin toimesta vallan anastamisena.

Einhardin ”Vita Karoli” -teoksessa todetaan, että Kaarle oli hyvin tyytymätön kruunajaisiin eikä hän aikonut ottaa vastaan roomalaisten keisarin arvonimeä, jotta hän ei joutuisi ristiriitaan Bysantin valtakunnan kanssa, jonka hallitsijalla oli laillinen roomalaisten keisarin arvonimi, eivätkä bysanttilaiset olisi missään tapauksessa tunnustaneet keisarin arvonimeä frankkien hallitsijalle. Tässä asiassa arvovaltaiset tutkijat (ennen kaikkea Federico Chabod) ovat rekonstruoineet tapauksen ja osoittaneet, miten Einhardin versio vastasi täsmällisiä poliittisia tarpeita kauan tapahtuman jälkeen ja miten se oli taidokkaasti rakennettu ilmenneiden tarpeiden mukaan. Itse asiassa Kaarlen elämäkerran kirjoittaja on kirjoittanut teoksensa vuosien 814 ja 830 välisenä aikana eli huomattavasti myöhemmin kuin kiistanalaiset kruunajaisjärjestelyt. Aluksi aikalaiskronikat olivat yhtä mieltä siitä, että Kaarle oli kaikkea muuta kuin yllättynyt ja vastusti seremoniaa. Sekä ”Annales regni Francorum” että ”Liber Pontificalis” raportoivat seremoniasta ja kertovat avoimesti juhlallisuudesta, suurimmasta mahdollisesta kansan yksimielisyydestä ja ilmeisestä sydämellisyydestä Kaarlen ja Leo III:n välillä, ja frankkien hallitsija toi Rooman kirkolle runsaasti lahjoja.

Vasta myöhemmin, noin vuonna 811, pyrkiessään lieventämään Bysantin ärtymystä myönnetystä keisarin arvonimestä (jota Konstantinopoli piti kohtuuttomana anastuksena), frankkien teksteissä (Annales Maximiani) otettiin käyttöön ”menneisyyteen palaamisen” elementti, jossa puhuttiin Kaarlen yllätyksestä ja ärtymyksestä kruunajaisseremoniaan, johon hän ei ollut antanut ennakkolupaa paaville, joka oli epäsuorasti pakottanut hänet siihen. Kansan suosionosoitus (jota ei esiinny kaikissa lähteissä ja joka on ehkä väärennös) korosti kuitenkin Rooman kansan muinaista muodollista oikeutta valita keisari. Tämä ärsytti suuresti frankkien aatelistoa, joka näki ”popolus Romanusin” kiertelevän etuoikeuksiaan kutsumalla Kaarlea ”Kaarle Augustukseksi, roomalaisten suureksi ja rauhanomaiseksi keisariksi”. Ei voida sulkea pois mahdollisuutta, että Kaarlen raportoitu ärtymys johtui siitä, että hän olisi mieluummin kruunannut itsensä, koska paavin suorittama kruunaaminen edusti symbolisesti keisarillisen vallan alistamista hengelliselle vallalle.

Joka tapauksessa lähteet eivät viittaa minkäänlaiseen ennakkosopimukseen paavin ja frankkien kuninkaan välillä, ja toisaalta on mahdotonta, että Kaarle olisi yllättynyt tällaisesta paavin aloitteesta ja että Rooman kansan seremonia ja suosionosoitukset olisi improvisoitu paikan päällä. Samoissa lähteissä ei mainita Kaarlen aiempia aikomuksia kruunauttaa itsensä keisariksi (lukuun ottamatta jälkikäteen kirjoitettuja lähteitä, jotka eivät siis voi olla luotettavia tästä näkökulmasta), mutta niissä ei myöskään selitetä, miksi Kaarle oli esiintynyt seremoniassa keisarillisissa vaatteissa. Liber Pontificalis -kirjan versio, jonka mukaan paavi olisi tehnyt aloitteensa improvisoidusti, kansa olisi saanut Jumalan innoittamana yksimielisen ja kuorollisen suosionosoituksensa ja Kaarle olisi ollut yllättynyt tapahtumista, vaikuttaa siis varsin epätodennäköiseltä ja mielikuvitukselliselta. Myöskään Einhardin esittämä versio, joka on pitkälti yhteneväinen Liber Pontificalis -teoksen version kanssa ja jossa kerrotaan kuninkaan suuttuneen paavin äkillisestä eleestä, ei ole kovin uskottava.

Aloitteen isyys on edelleen epäselvä (eikä ongelma näytä olevan ratkaistavissa), mutta sen yksityiskohdat olisi kuitenkin todennäköisesti voitu määritellä Paderbornin luottamuksellisissa keskusteluissa ja ehkä myös Alcuinin ehdotuksesta: kruunajaiset saattoivat itse asiassa olla hinta, jonka paavi joutui maksamaan Kaarlelle synninpäästöstä häntä vastaan esitetyistä syytöksistä. Toisen tulkinnan (P. Brezzi) mukaan ehdotuksen isyys olisi annettu roomalaisten viranomaisten kokoukselle, joka joka tapauksessa hyväksyttiin (jolloin paavi olisi ollut sen roomalaisen kansan tahdon toteuttaja, jonka piispa hän oli). Tässä yhteydessä on kuitenkin huomautettava, että ainoat historialliset lähteet noiden päivien tapahtumista ovat frankkilaista ja kirkollista alkuperää, ja ilmeisistä syistä molemmat pyrkivät rajoittamaan tai vääristelemään Rooman kansan puuttumista tapahtumiin.

On kuitenkin varmaa, että kruunajaisten myötä Rooman kirkko esitti itsensä ainoana auktoriteettina, joka kykeni legitimoimaan siviilivallan antamalla sille pyhän tehtävän, mutta yhtä totta on, että tämän seurauksena keisarin asema muuttui myös kirkon sisäisten asioiden johtajaksi, mikä vahvisti kirkon hallinnon teokraattista roolia. Joka tapauksessa on myönnettävä, että Leo, joka ei muuten ollut erityisen merkittävä henkilö, sitoi yksin tällä eleellään frankit erottamattomasti Roomaan, katkaisi yhteyden Bysantin valtakuntaan, joka ei enää ollut Rooman valtakunnan ainoa perillinen, täytti ehkä Rooman kansan toiveet ja loi historiallisen ennakkotapauksen paavin ehdottomasta ylivallasta maallisiin voimiin nähden.

Suhteet Konstantinopoliin

Suhteet Bysantin valtakuntaan olivat satunnaiset. Vaikka keisarikunta kävi läpi kriisiä, se oli edelleen Euroopan vanhin poliittinen instituutio, ja on tärkeää huomata, että Kaarle esitti itsensä keisarille tasavertaisena, jonka kanssa hänen oli nyt oltava tekemisissä maailman jakamisessa. Italian kuninkaana Kaarle rajoittui etelässä Bysantin hallussa oleviin alueisiin, ja myöntämällä paavi Hadrianus I:lle Keski-Italian alueet hän pystyi luomaan eräänlaisen puskurivaltion omiensa ja Bysantin välille, joka saattoi estää liian läheiset suhteet.

Keisarinna Irene meni kuitenkin niin pitkälle, että ehdotti avioliittoa poikansa, tulevan keisari Konstantin VI:n, ja Kaarlen tyttären Rotruden välillä. Hanke ei miellyttänyt ketään: keisarinna Irene tarvitsi voimakkaan liittolaisen lännestä vastatakseen vakaviin ongelmiin Sisiliassa, jossa kapina oli haastanut hänen valtansa; Kaarle, joka saisi tunnustusta Italian kuninkaana ja Lombardian valtakunnan seuraajana; ja paavi, joka näki tässä liitossa lopun Bysantin kanssa vallitsevista jännitteistä, jotka eivät olleet vain poliittisia ja alueellisia vaan koskivat myös ikiaikaista teologista kiistaa kuvista. Hankkeesta ei kuitenkaan tullut mitään, myös siksi, että suhteet huonontuivat, kun Irene kääntyi ikonikristilliseen kiistaan, jonka Nikean II kirkolliskokous määritteli kuvien kultin palauttamisella: Kaarle suhtautui tähän päätökseen tyytymättömänä, varsinkin kun näin tärkeä teologinen kysymys ratkaistiin ilmoittamatta asiasta frankkien piispoille (joita ei itse asiassa ollut kutsuttu kirkolliskokoukseen). Paavin vastakohtana Kaarle hylkäsi Nikean konsiilin johtopäätökset ja teetti ”Libri Carolini” -kirjan, jonka avulla hän puuttui kuvia koskevaan teologiseen kiistaan ja jonka oli tarkoitus johtaa ongelman tarkistamiseen Konstantinopolin ja Rooman näkemyksistä poikkeavalla tavalla: ikonien tuhoaminen oli väärin, mutta niin oli myös niiden kunnioittamisen määrääminen.

Kaarlen kruunaaminen keisariksi oli kuitenkin teko, joka suututti Konstantinopolin, joka otti uutisen vastaan pilkaten ja halveksuen; suurin huolenaihe oli tuntematon, jonka uuden, itäisen imperiumin kanssa samalle tasolle asettuvan vallan nousu muodostaisi. Kruunajaisten jälkeen keisarinna Irene kiirehti lähettämään lähetystön testaamaan Kaarlen aikomuksia, ja Kaarle puolestaan vastasi hyvin pian edustajiensa vierailuun Konstantinopoliin. Kaarle yritti kaikin tavoin lievittää Bysantin vihaa lähettämällä peräkkäisiä lähetystöjä jo vuonna 802, mutta ne eivät tuottaneet erityisen myönteistä tulosta, koska Bysantin merkkihenkilöt ottivat ne kylmänä vastaan ja koska samana vuonna keisarinna Irene syrjäytettiin palatsin salaliiton seurauksena, jolloin Nikephoros nousi valtaistuimelle, joka oli melko varovainen solmimaan liian läheisiä suhteita frankkien länsipuolen kanssa, mutta oli päättänyt jatkaa syrjäytetyn keisarinnan linjaa. Alkoi pitkä sarja turhia kahakoita, joista yksi, varsin vakava, koski Venetsiaa ja Dalmatian rannikkoa.

Näiden kahden kaupungin välisten voimakkaiden jännitteiden vuoksi Venetsia aloitti hyökkäyksen Gradoa vastaan vuonna 803, mikä johti patriarkka Johanneksen kuolemaan. Paavi Leo III nimitti hänen seuraajansa Fortunaton metropoliitiksi ja otti näin haltuunsa Istrian piispakunnat, mutta Konstantinopoli ei kuitenkaan tunnustanut tätä valtaa. Fortunato oli tietoinen asemansa haavoittuvuudesta ja pyysi Kaarlen suojelua, joka ei epäröinyt antaa tukeaan, mikä johtui myös Gradon strategisesta sijainnista Bysantin valtakunnan ja sen liittolaisen Venetsian välissä. Parin vuoden kuluessa Venetsian poliittinen tilanne muuttui radikaalisti: Venetsia asettui läntisen keisarin puolelle ja puuttui sotilaallisesti Dalmatian saariin, jotka olivat jo Bysantin hallinnassa: kaupunki ja Dalmatia siirtyivät näin tosiasiallisesti frankkien valtakunnan (joka vahvistui heti seuraavina vuosina) hallintaan, ennen kuin Konstantinopoli pystyi millään tavoin puuttumaan asiaan.

Kun keisari Nikephoros reagoi vuonna 806 lähettämällä laivaston valloittamaan takaisin Dalmatian ja saartamaan Venetsian, Venetsian hallitus, jolla oli vahvat kaupalliset intressit idän kanssa, teki täyskäännöksen ja asettui jälleen Konstantinopolin puolelle. Koska Pippin oli tietoinen Bysantin ylivoimasta merellä ja todellisen laivaston puutteesta, hän joutui solmimaan aselevon Konstantinopolin laivaston komentajan kanssa, mutta vuonna 810 Italian kuningas aloitti uuden hyökkäyksen ja valloitti Venetsian, minkä ansiosta patriarkka Fortunatus, joka oli tällä välin paennut Pulaan, sai takaisin Gradon istuimen. Tilanne normalisoitui ensin vuonna 811 (kun Pippin oli juuri kuollut) ja sitten vuonna 812 (kun Nikeforius oli myös kuollut) tehdyllä sopimuksella, jolla Konstantinopoli tunnusti Kaarlen keisarillisen vallan, ja Kaarle puolestaan luopui Venetsian rannikkoalueista, Istriasta ja Dalmatiasta.

Suhteet islamiin

Keisarina Kaarle piti yllä tasavertaisia suhteita kaikkiin Euroopan ja idän hallitsijoihin. Huolimatta Espanjan markkaa koskevista ekspansiivisista tavoitteistaan ja siitä, että hän tuki maaherroja, jotka olivat kapinoineet al-Andalusin Cordoban emiraatin ikeestä, hän loi useita tärkeitä suhteita muslimimaailmaan. Hän kävi kirjeenvaihtoa jopa kaukaisen Bagdadin kalifin Hārūn al-Rashīdin kanssa: diplomaattisia neuvotteluja molemmin puolin helpotti juutalainen välittäjä Iisak, joka sopi tarkoitukseen hyvin kahden lähettilään, Landfriedin ja Sigismundin, kääntäjänä sekä ”kolmanneksi”.

Nämä kaksi kuningasta vaihtoivat lukuisia lahjoja, joista kuuluisin ja tunnetuin oli Abul-Abbasiksi nimetty norsu, joka annettiin Abul-Abbasille (ehkä hänen omasta pyynnöstään). Kaarle piti häntä poikkeuksellisena vieraana, jota oli kohdeltava kaikin tavoin: hän piti hänet puhtaana, ruokki hänet henkilökohtaisesti ja puhui hänelle. Todennäköisesti Aachenin kylmä ilmasto, jossa paksunahkainen joutui elämään, aiheutti sen tilan heikkenemisen niin pahaksi, että se kuoli ruuhkautumiseen. Keisari suri ja määräsi koko valtakuntaan kolmen päivän surutunnit. Vuosikirjailijat kertovat toisesta ”ihmeellisestä” lahjasta muutamaa vuotta myöhemmin: messinkikellosta, jonka tekniikka, joka oli tuohon aikaan täydellistä (ja varmasti paljon kehittyneempää kuin länsimaiden tekniikka), herätti aikalaisissa suurta ihailua.

Hyvillä suhteilla kalifi Hārūn al-Rashīdiin pyrittiin kuitenkin myös saamaan eräänlainen suojeluskunta Jerusalemiin ja ”pyhiin paikkoihin”, ja ne olivat joka tapauksessa välttämättömiä Pyhän maan kristityille, jotka elivät muslimien vallan alla ja joutuivat usein konflikteihin beduiiniheimojen kanssa. Itse asiassa Kaarlen elämäkerran kirjoittaja Eginard kertoo, että Hārūn al-Rashīd, joka näki Kaarlessa mahdollisen vastustajan vihollisilleen, al-Andalusin ja Konstantinopolin Umayyadeille, täytti keisarin toiveet ja antoi Kaarlelle symbolisesti maa-alueen, jolla Pyhä hauta Jerusalemissa sijaitsi, tunnustamalla hänet Pyhän maan suojelijaksi ja alistamalla nämä paikat hänen valtansa alaisuuteensa, mutta vaikuttaa epätodennäköiseltä, että kyse oli mistään muusta kuin symbolisesta eleestä. Kaarlelle se riitti: hänen roolinsa Pyhän haudan suojelijana lisäsi hänen mainettaan kristinuskon puolustajana kalifin vihollisen, itäisen keisarin Nikeforin kustannuksella.

Yhteenotot normannien kanssa

Vuonna 808 Kaarle nuoremmalle annettiin tehtäväksi sotaretki Tanskan kuningasta Gottfriedia vastaan, joka oli yrittänyt tunkeutua Saksin alueelle ja oli myös saavuttanut joitakin hyviä tuloksia. Retkikunta päättyi epäonnistumiseen, koska frankit kärsivät raskaita tappioita ja koska Goffredo oli sillä välin vetäytynyt ja vahvistanut rajaa. Kahden vuoden kuluttua normannit hyökkäsivät täysimittaisesti ja valtasivat Friisin rannikon 200 laivalla.

Kaarle antoi välittömästi käskyn rakentaa laivaston ja koota armeijan, jota hän halusi johtaa henkilökohtaisesti, mutta ennen kuin hän ehti puuttua asiaan, hyökkääjät, jotka luultavasti tajusivat, etteivät he pysty pysyvästi alistamaan kyseistä aluetta, vetäytyivät Jyllanniin. Godfreyn väkivaltainen eliminointi palatsin salaliiton seurauksena lopetti kuitenkin väliaikaisesti normannien ryöstöretket alueelle, kunnes uuden tanskalaisen kuninkaan Hemmingin kanssa tehtiin rauhansopimus vuonna 811.

Kaarle oli yhdistänyt lähes kaiken, mitä sivistyneestä maailmasta oli jäljellä suurten arabien ja Bysantin valtakuntien ja kirkon hallussa olevien alueiden ohella, lukuun ottamatta Brittein saaria, Etelä-Italiaa ja muutamia muita alueita. Hänen valtansa oikeutettiin sekä jumalallisella tahdolla pyhällä öljyllä tapahtuvan vihkimisen kautta että frankkien suostumuksella, joka ilmaistiin valtakunnan suurten kokouksessa ja jota ilman hän ei olisi ainakaan muodollisesti voinut ottaa käyttöön uusia lakeja.

Kun hän oli varmistanut rajansa, hän ryhtyi järjestämään valtakuntaa uudelleen laajentamalla liittämilleen alueille Frankkien valtakunnassa jo käytössä olleen hallintojärjestelmän ja yrittäen luoda yhtenäisen poliittisen kokonaisuuden. Todellisuudessa Kaarle oli jo valtakautensa ensimmäisistä päivistä lähtien asettanut tavoitteekseen muuttaa frankkien kaltainen puoliksi barbaarinen yhteiskunta lain ja uskon sääntöjen hallitsemaksi yhteisöksi, jonka esikuvana eivät olisi olleet ainoastaan Vanhan testamentin juutalaiset kuninkaat vaan pikemminkin kristittyjen Rooman keisareiden (etunenässä Konstantin) ja Augustinuksen yhteiskunta, mutta hanke ei toteutunut Kaarlen toiveiden mukaisesti.

Virranhallinta

Keskeisellä tasolla Karoliinisen valtion perusinstituutio oli itse keisari, sillä Kaarle oli ylin hallinto- ja lainsäätäjä, joka hallitsi kristittyjä ihmisiä Jumalan puolesta ja jolla oli elämän ja kuoleman oikeus kaikkiin hänen kiistattoman tahtonsa alaisiin alamaisiinsa, mukaan lukien korkea-arvoiset notaarit, kuten kreivit, piispat, apotit ja vasallit. Todellisuudessa alamaisia ei oikeastaan pidetty sellaisina, sillä kaikkien heidän (puhumme tietenkin vapaista, ainoasta väestöstä, jolla oli oma tarkka ”asemansa”) oli vannottava keisarille vala, joka velvoitti heidät tarkkaan määriteltyyn kuuliaisuus- ja lojaalisuussuhteeseen, joka poikkesi alistumisesta: eräänlainen kansalaisuuden tunnustaminen. Tällainen vala oikeutti siis hallitsijan oikeuden elämään ja kuolemaan.

Todellisuudessa Kaarlen absoluuttisella vallalla ei ollut despoottista luonnetta, vaan se oli pikemminkin seurausta taivaan ja maan välisestä välityksestä, jossa hallitsija käytti henkilökohtaista ja yksinomaista keskusteluyhteyttään Jumalan kanssa (hän piti itseään ”Herran voideltuna”, ja paavi oli voidellut hänet pyhällä öljyllä hänen keisarikruunajaisissaan) kansansa varoittamiseen ja ohjaamiseen. Kyseessä oli kuitenkin valta, joka oli tilivelvollinen paitsi Jumalalle myös ihmisille, ja se tarvitsi molempia oikeutuksia; tämä oikeutti vapaaherrojen vuosittaiset yleiskokoukset, joita pidettiin säännöllisesti joka kevät (tai joskus kesällä). Siellä Kaarle sai hyväksynnän määräyksille, joita hän oli ”jumalallisen inspiraation” ansiosta kypsytellyt ja valmistellut talven joutilaisuuden kuukausina: ne saivat näin kollektiivisen hyväksynnän. Ajan mittaan muotoutui tietysti vakaumus, että koska keisari oli suoraan Jumalan innoittama, ihmisten hyväksyntä oli yhä vähemmän tarpeen, ja siksi yleiskokous tyhjeni yhä enemmän sisällöstään ja muuttui elimeksi, joka vain taputti Kaarlen päätöksiä ja sanoja lähes puuttumatta asiaan.

Keskushallinto oli palatium. Tässä nimityksessä se ei ollut asuinpaikka, vaan sen palveluksessa olevien, kuningasta kaikissa hänen liikkeissään seuranneiden yhteistyökumppaneiden muodostama kokonaisuus: puhtaasti neuvoa-antava elin, joka koostui maallikko- ja kirkon edustajista, luottamushenkilöistä, jotka olivat päivittäin yhteydessä hallitsijaan ja auttoivat häntä keskushallinnossa.

Valtion osa-alue

Laajimmillaan valtakunta oli jaettu noin 200 maakuntaan ja huomattavasti pienempään määrään hiippakuntia, joista kukin saattoi käsittää useita maakuntia ja joiden alueen valvonta oli uskottu piispoille ja apoteille, jotka oli sijoitettu kaikkialle ja jotka olivat kulttuurisesti pätevämpiä kuin maallikkovirkamiehet. Kutakin maakuntaa hallitsi kreivi, keisarin valtuuttama todellinen virkamies, kun taas hiippakunnissa valtaa käyttivät piispat ja apotit. Frankkien valtakunnan raja-alueet keisarikunnan rajoilla, joihin saattoi kuulua useita maakuntia, nimettiin ”marche”-alueiksi, joita oppineimmat kirjoittajat kutsuivat klassisella nimellä limes.

Hierarkkisesti välittömästi kreivien alapuolella olivat vasallit (tai ”vassi dominici”), eri virkoihin nimitetyt merkkihenkilöt ja virkamiehet, jotka yleensä rekrytoitiin palatsissa palvelleiden kuninkaan uskollisten joukosta. Vuoden 802 kapitulinaarissa kuninkaallisten ”missien” tehtävät ja roolit määriteltiin paremmin: he olivat (aluksi matalan tason) vasalleja, jotka lähetettiin eri maakuntiin ja hiippakuntiin keskusvallan ”toimeenpanevaksi elimeksi” tai erityisiin tarkastus- ja valvontatehtäviin (myös kreivien osalta). Näiden virkamiesten korruptoituvuus oli jo pitkään antanut aihetta korvata heidät korkea-arvoisilla henkilöillä (aatelisilla, apoteilla ja piispoilla), joiden olisi teoriassa pitänyt olla vähemmän alttiina korruptioriskille (mutta tosiasiat olivat usein ristiriidassa teorian ja aikomusten kanssa). Vuoden 802 säännöllä perustettiin ”missatica”, misseille osoitetut vaalipiirit, jotka muodostivat keskusvallan ja paikallisen vallan välimuodon.

Tällaisessa suuressa imperiumissa tällainen vallan jakaminen ja pirstaloituminen hierarkkisessa mielessä oli ainoa tapa säilyttää valtion tietty hallinta. Keisarin persoonassa ilmenevä keskusvalta koostui lähinnä kansan johtajan roolista, jonka puolustaminen ja oikeudenmukaisuuden turvaaminen hänen oli varmistettava virkamiestensa avulla. Vaikka kreivit muodostivat eräänlaisia osittain itsenäisiä kuvernöörejä heidän lainkäyttövaltaansa kuuluvilla alueilla (jotka yleensä olivat alueita, jotka olivat jo jossain määrin heidän alkuperäissukunsa vaikutusvallan alaisuudessa), keskushallinnon ja syrjäseutujen välittäjinä toimivat mieluiten arkkipiispan arvoiset kirkolliset viranomaiset ja tärkeimpien luostareiden apotit, jotka keisari nimitti pääsääntöisesti suoraan.

Kreivit, arkkipiispat ja apotit olivat näin ollen valtakunnan hallinnon todellinen selkäranka, ja niiden oli huolehdittava paitsi hallinnollisesta ja oikeudellisesta toiminnasta myös sotilaalliseen liikekannallepanoon liittyvistä rekrytoinneista sekä niiden lainkäyttövaltaan kuuluvien alueiden ja hovin elatuksesta, jolle niiden oli lähetettävä vuosittain lahjoja ja verotuloja. Tämän rakenteen heikko kohta oli näiden valtuutettujen henkilökohtaiset suhteet keisariin ja ennen kaikkea henkilökohtaisten etujen (dynastisten ja maallisten) ja valtion etujen kietoutuminen toisiinsa: hauras tasapaino, joka ei kestänyt kauan Kaarlen kuolemaa.

Lainsäädäntötoiminta

Hallitsijakauden viimeisinä vuosina, kun hän oli nyt vapaa sotaretkistä, Kaarle omistautui intensiiviselle lainsäädännölliselle ja sisäpoliittiselle toiminnalle ja antoi lukuisia ”kapitulareja” (35 neljässä vuodessa), jotka koskivat oikeudellisia, hallinnollisia, armeijan uudelleenjärjestelyjä ja sotilaiden rekrytointia koskevia säännöksiä (mikä oli aina hankala ongelma hänen kohtaamansa voimakkaan vastarinnan vuoksi), mutta myös eettis-moraalisia ja kirkollisia kysymyksiä. Kaikki nämä asetukset kertovat eräänlaisesta keisarikunnan murenemisesta ja keisarin rohkeudesta tuomita, paljastaa ja torjua väärinkäytöksiä ja epäkohtia, joita ei ehkä sotaretkien aikana olisi ollut sopivaa tuoda esiin. Erityisen kiinnostavia ovat eräät säännökset, jotka koskevat laivojen rakentamista ja laivaston perustamista juuri aikana, jolloin Skandinaviasta tulleet normannit alkoivat tehdä keisarikunnan pohjoisrannikosta turvattoman. Legendan mukaan Kaarle Suuri perusti Andorran ruhtinaskunnan vuonna 805 puskurivaltioksi Espanjan ja Ranskan maurien hallitsijoiden väliin.

Kolikot

Jatkamalla isänsä aloittamia uudistuksia Kaarle lakkautti roomalaiseen kultakolikkoon perustuvan rahajärjestelmän. Vuosina 781-794 hän laajensi koko valtakuntaan hopeamonometallismiin perustuvaa järjestelmää, joka perustui kiinteän kurssin omaavan hopearahan lyömiseen. Tänä aikana punta (jonka arvo oli 20 solidia) ja solidi olivat samanaikaisesti laskenta- ja painoyksikköjä, kun taas ”raha” oli vain todellinen, lyöty kolikko.

Kaarle sovelsi uutta järjestelmää suurimmassa osassa Manner-Eurooppaa, ja standardi otettiin vapaaehtoisesti käyttöön myös suurimmassa osassa Englantia. Yritys keskittää rahanlyönti, jonka Kaarle olisi halunnut varata yksinomaan hoville, ei kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta, koska valtakunta oli niin laaja, koska ei ollut kunnollista keskusrahapajaa ja koska rahanlyöntiin liittyi liian monia etuja. Yli sadan vuoden ajan raha säilytti kuitenkin painonsa ja seoksensa.

Oikeushallinto

Oikeusuudistus toteutettiin kumoamalla lain persoonallisuuden periaate: jokaisella oli oikeus tulla tuomituksi oman kansansa tavan mukaan, ja kokonaisia kokonaisuuksia jo olemassa olleista kansallisista laeista täydennettiin tai korvattiin joissakin tapauksissa julkaisemalla kapitulaareja, lainvoimaisia normeja, jotka olivat voimassa koko valtakunnassa ja jotka Kaarle halusi kaikkien vapaiden miesten allekirjoittavan vuoden 806 kollektiivisessa valassa. Oikeustieteellisestä näkökulmasta hänen ohjelmansa tarkoituksena oli itse asiassa, kuten hänen elämäkerturinsa Eginard kertoo, ”lisätä puuttuvaa, korjata ristiriitaista ja korjata väärää tai sekavaa”, mutta hänen ponnistelunsa eivät aina saaneet riittävää vastinetta. Paviassa vuonna 801 päivätty ”italialainen kapitulari” on alku lainsäädännön uudistusprosessille, jota seurasivat erilaiset säännökset ja määräykset, jotka aiheuttivat voimakkaan muutoksen aiempaan ”kansalliseen” oikeusperustaan unohtamatta kuitenkaan missään vaiheessa aikomusta luoda keisarilliselle vallalle hengellinen perusta.

Seuraavana vuonna laaditussa kapitularissa todetaan muun muassa, että ”tuomareiden on tuomittava oikeudenmukaisesti kirjoitetun lain mukaan eikä oman mielivallansa mukaan”, mikä on lause, joka toisaalta luo siirtymän vanhan suullisen oikeusperinteen ja uuden oikeuskäsityksen välille, ja toisaalta se on osoitus siitä, että Kaarle halusi voimakkaasti edistää lukutaitoa ainakin yläluokissa, papistossa ja valtion tärkeimmissä elimissä, ja sitä tuki kirjoitusuudistus ja paluu latinankieliseen kirjakieleen, joka oli valtionhallinnon, historiankirjoituksen ja papiston virallinen kieli. Valamiehistöjen kokoonpanoa uudistettiin, ja niiden tuli koostua ammattilaisista, scabinista (lakiasiantuntijoista), jotka korvasivat kansantuomarit. Lisäksi istuntoon ei saanut osallistua muita henkilöitä kuin tuomari (kreivi), jota avustivat vasallit, asianajajat, notaarit, scabini ja vastaajat, joita asia suoraan koski. Oikeusmenettelyjä yhdenmukaistettiin, muutettiin ja yksinkertaistettiin. Uudistamisvimma tuotti kuitenkin joukon asiakirjoja, jotka tarjoavat yleiset oikeudelliset puitteet, mutta sisältävät heterogeenisia sääntöjä eri aiheista, joita ei käsitellä loogisessa järjestyksessä, pyhien ja profaanien, sisä- ja ulkopolitiikan välillä, joissa kysymykset jätetään toisinaan ratkaisematta ja joissa selvästi paternalistis-moralistisen sävyn omaavat säännökset sekoittuvat toisiin, jotka ovat luonteeltaan selvästi poliittisempia tai oikeudellisia.

Sukupolvenvaihdos

Kaarle ei jättänyt huomiotta frankkien perinnettä jakaa isänsä perintö kaikkien poikiensa kesken, ja sen vuoksi hän päätti isänsä Pippinin tavoin jakaa valtakunnan kolmen poikansa Kaarlen, Pippinin ja Ludwigin kesken. Helmikuun 6. päivänä 806 hänen oleskellessaan talviasunnollaan Diedenhofenissa, jonne hän oli koonnut sekä poikansa että valtakunnan suurmiehet, annettiin poliittinen testamentti, ”Divisio regnorum”, jossa määriteltiin valtakunnan jako Kaarlen kuoleman jälkeen. Kyseessä oli erittäin tärkeä lainsäädäntöasiakirja, jolle oli ominaista perillisille annettavan perinnön mahdollisimman suuri oikeudenmukaisuus ja perimysjärjestyksen tarkka määrittely: yksi valta jaettiin kolmeen erilliseen, samanarvoiseen valtaan frankkien perintöoikeuden sääntöjen mukaisesti, joiden mukaan jokaiselle lailliselle miespuoliselle lapselle myönnettiin sama osuus perinnöstä.

Vanhimman pojan Kaarlen, joka oli jo hankkinut jonkin verran sotilaallista ja hallinnollista kokemusta, oli määrä periä regnum francorum, joka käsitti Neustrian, Austrasian, Friisinmaan, Saksin, Thüringenin sekä joitakin Burgundin ja Alemannian pohjoisosia: tämä oli valtakunnan tärkein osa, ja itse asiassa Kaarle antoi usein vanhimmalle pojalleen tärkeiden sotaretkien tehtäväksi ja liittyi hänen mukaansa muihin sotaretkiin, vaikkei hän koskaan antanut tälle jonkin alueen hallintoa, kuten hän oli tehnyt muille pojilleen. Pippinille annettiin tehtäväksi Italian kuningaskunta, Raetia, Baijeri ja eteläinen Alemannia: poliittisesti arkaluonteisin alue, joka oli läheisessä yhteydessä kirkkoon ja Bysantin valtioihin Etelä-Italiassa. Ludwig sai tehtäväkseen Akvitanian, Gascognen, Septimonian, Provencen, Espanjan Pyreneiden ja Ebrojoen välisen alueen ja eteläisen Burgundin: tämä oli sotilaallisesti arkaluonteisin raja-alue, joka oli kosketuksissa Espanjan islamilaisiin hallituksiin, mutta Ludwig ei aina ollut tehtäviensä tasalla. Jaossa ei mainittu Istrian ja Dalmatian alueita, jotka olivat kriittisiä alueita suhteille Konstantinopoliin ja joista edelleen kiistellään.

Koska Divisio regnorumin mukaan yksi kolmen veljeksen päätehtävistä oli kirkon puolustaminen, Kaarle ja Ludvig saivat tarvittaessa saapua Italiaan valtakunnistaan. Asiakirjassa kiellettiin valtakuntien jakaminen edelleen, jotta vältettäisiin tuleva pirstoutuminen; jos joku veljeksistä kuolisi ennenaikaisesti tai jos ei olisi perillisiä, elossa olevien veljesten kesken tehtäisiin uusi jako. Keisarillisen arvonimen perimiseen liittyvää ongelmaa ei kuitenkaan pohdittu lainkaan, eikä Kaarle aikonut nimittää rinnalleen korjaajaa. Myös tästä syystä hän varmaan varasi itselleen oikeuden parantaa ja täydentää tulevaisuudessa tätä poliittista testamenttia, jonka asianomaiset osapuolet ja valtakunnan suurmiehet allekirjoittivat ja vannoivat valan, ja joka lähetettiin Roomaan saadakseen paavi Leo III:n hyväksynnän, ja paavi Leo III ei epäröinyt allekirjoittaa sitä, mikä käytännössä sitoi Kaarlen kolme poikaa liittoon kirkon kanssa.

Divisio regnorum -kirjan eräässä luvussa käsiteltiin myös Kaarlen tyttärien kohtaloa, jotka saivat valita veljen, jonka holhouksen alaisuuteen he asettuivat, tai he saattoivat vetäytyä luostariin. He saattoivat kuitenkin myös mennä naimisiin, jos kihlattu oli ”arvokas” ja heidän mieleisensä; tämä myönnytys on hieman yllättävä, sillä syistä, joita ei ole koskaan selvitetty, Kaarle ei koskaan halunnut antaa tyttäriään morsiamiksi kenellekään elinaikanaan.

Divisio regnorumin määräyksiä ei koskaan hyväksytty. Pippin kuoli äkillisesti vain 33-vuotiaana 8. heinäkuuta 810, heti kun normannien hyökkäyksen vaara Friisinmaahan oli ohi, jättäen jälkeensä pojan Bernardin ja viisi tytärtä, jotka keisari otti heti mukaansa monien tyttäriensä ohella. Seuraavana vuonna Kaarle teki tarvittavat muutokset ”Divisio regnorumiin”, mutta perimysongelmat jatkuivat vielä muutaman vuoden ajan.

Pippinin kuolema vei Kaarlelta tärkeimmän tukipisteen Italiassa, jonka hallinto annettiin väliaikaisesti Corbien abbedissa Adelardin käsiin keisarillisena ”missinä”, joka piti tiiviisti yhteyttä hoviin. Keväällä 812, heti täysi-ikäisyyden saavuttamisen jälkeen, Kaarle nimitti Bernardin Italian kuninkaaksi ja antoi hänelle neuvonantajaksi luotetun kreivi Valan. Valan sotilaskokemus oli erityisen hyödyllistä kokemattomalle Bernardille, sillä juuri tuohon aikaan maurit ja saraseenit Espanjasta ja Afrikasta olivat lisänneet hyökkäyksiään läntisen Välimeren saarille (hyökkäykset olivat jatkuneet jo vuosia) ja käyttäneet hyväkseen ongelmia, jotka pitivät frangit ja bysanttilaiset miehitettyinä Venetsiassa ja Dalmatiassa. Jos paavi olikin jotenkin onnistunut suojelemaan rannikkonsa, bysanttilaiset Ponzasta alaspäin eivät olleet pystyneet siihen.

Poliittisesta tasapainosta huolestuneena Kaarle ehdotti vuonna 813 Sisilian bysanttilaiselle regentille yhteisen rintaman muodostamista uhkaa vastaan, mutta hän ei tuntenut voivansa tehdä tällaista aloitetta ilman keisarillista hyväksyntää ja pyysi paavin välitystä, joka puolestaan ei halunnut sekaantua asiaan. Yhteinen rintama kariutui, Bysantti menetti asemiaan Etelä-Italiassa ja luopui Sisiliasta lopullisesti frankkien hyväksi, ja saraseenit etenivät ja miehittivät saarta sekä Provencen ja Septimian rannikoita yli sadan vuoden ajan. Vuonna 811 Pippin Kyttyräselkä, hänen tunnustamaton vanhin poikansa, kuoli maanpaossaan Prümin luostarissa.

Joulukuun 4. päivänä 811 kuoli myös Kaarle nuorempi, jonka toimet olivat aina tapahtuneet joko hänen isänsä varjossa tai tämän käskystä (eikä niukoista elämäkerrallisista tiedoista ole lisävalaistusta): ”Divisio regnorum” -säädökset menettivät näin ollen kaiken merkityksensä, varsinkin kun Bernard nimitettiin muutamaa kuukautta myöhemmin Pipinin seuraajaksi: Italian kuningaskunta säilytti näin ollen autonomiansa. Divisio regnorum -asiakirjassa säädettiinkin, että valtakunta jaetaan uudelleen elossa olevien poikien kesken, ja tässä mielessä Ludwig Hurskas olisi odottanut perivänsä sen kokonaisuudessaan, mutta Italian jakaminen Bernardille oli odottamaton välikohtaus Kaarlen asettamiin sääntöihin nähden, ja tilanne pysyi muutaman kuukauden ajan pattitilanteessa, kunnes syyskuussa 813 Aacheniin kutsuttiin koolle valtakunnan suurten yleiskokous, jossa Kaarle, neuvoteltuaan merkittävimpien henkilöiden kanssa, asetti Ludwigin hallitukseen ja nimitti hänet keisarillisen valtaistuimen ainoaksi perijäksi. Seremonian järjestäminen oli myös tärkeä poliittinen signaali sekä Konstantinopolin suuntaan, jolle viesti läntisen keisarikunnan jatkuvuudesta välitettiin, että Rooman suuntaan, kun keisarillinen valta irrotettiin paavin vallasta, jonka aktiivista osallistumista uuden keisarin kruunajaisiin ei enää pidetty tarpeellisena.

Karoliinisella renessanssilla tarkoitetaan ”kulttuurista renessanssia” sekä Kaarle Suuren valtakaudella tapahtunutta kukoistusta politiikan, kulttuurin ja ennen kaikkea koulutuksen alalla. Pippin Lyhyen valtaannousun aikaan tilanne älyllisellä ja uskonnollisella alalla oli katastrofaalinen: kouluopetus oli lähes kadonnut Merovingien valtakunnassa, ja älyllinen elämä oli lähes olematonta. Pepinille oli jo selvää, että oli tarpeen puuttua asiaan, ja frankkien kuningas toteutti laajan uudistushankkeen kaikilla aloilla, erityisesti kirkollisella alalla, mutta kun Kaarle pohti valtakuntansa uudelleenjärjestelyjä ja hallintoa, hän kiinnitti erityistä huomiota Rooman valtakuntaan, jonka jatkaja hän oli sekä nimellisesti että poliittisesti.

Kaarle antoi sysäyksen todelliselle kulttuurin uudistamiselle useilla aloilla: arkkitehtuurissa, filosofisissa taiteissa, kirjallisuudessa ja runoudessa. Henkilökohtaisesti hän oli lukutaidoton, eikä hänellä ollut koskaan kunnollista kouluopetusta, vaikka hän osasi latinaa ja oli jonkin verran perehtynyt lukemiseen, mutta hän ymmärsi täysin kulttuurin merkityksen valtakunnan hallinnossa. Karoliininen herätys oli luonteeltaan lähinnä uskonnollinen, mutta Kaarle Suuren edistämät uudistukset ulottuivat myös kulttuuriin. Kirkon uudistuksella pyrittiin erityisesti nostamaan valtakunnassa työskentelevän kirkollisen henkilöstön moraalista tasoa ja kulttuurista valmistautumista.

Kaarle oli pakkomielteinen ajatuksesta, että pyhien tekstien virheellinen opetus, ei ainoastaan teologisesta vaan myös ”kieliopillisesta” näkökulmasta, johtaisi sielun kadotukseen, sillä jos pyhän tekstin kopiointiin tai puhtaaksikirjoitukseen sisältyisi kieliopillinen virhe, ihminen rukoilisi sopimattomalla tavalla, mikä ei miellyttäisi Jumalaa. Kaarle ryhtyi yhteistyössä kaikkialta valtakunnasta kotoisin olevien älymystön edustajien, niin sanotun Palatiinalaisen akatemian, kanssa korjaamaan pyhiä tekstejä (erityisesti Yorkin Alcuin ryhtyi korjaamaan ja korjaamaan Raamattua) ja yhdenmukaistamaan liturgiaa, jolloin hän otti käyttöön roomalaiset liturgiset käytännöt, sekä pyrkimään kirjoitustyyliin, joka palauttaisi takaisin klassisen latinan leksikaalisen ja kieliopillisen sujuvuuden ja tarkkuuden. Epistola de litteris colendis -kirjeessä papit ja munkit määrättiin omistautumaan latinan opiskelulle, ja vuonna 789 annetussa Admonitio Generalis -kirjeessä papit määrättiin opettamaan sekä vapaita että palvelijapoikia, ja kouluja syntyi valtakunnan (ja myöhemmin valtakunnan) joka kolkkaan kirkkojen ja luostareiden läheisyyteen.

Yorkin Alcuinin, Palatinuksen akatemian intellektuellin, johdolla kirjoitettiin tekstejä, laadittiin opetussuunnitelmia ja annettiin oppitunteja kaikille papistojäsenille. Myöskään käsialaa ei säästetty, vaan se yhtenäistettiin, ja nykyiseen käyttöön tuli karoliininen minuskeli, joka oli johdettu kursiivisesta ja puolikursiivisesta kirjoitusasusta, ja keksittiin välimerkkijärjestelmä taukojen merkitsemiseksi (ja kirjoitetun tekstin yhdistämiseksi ääneen lukemiseen). Uuden kirjoitusjärjestelmän kehittäminen ja käyttöönotto eri luostari- ja piispainkeskuksissa oli myös Alcuinin vaikutuksen ansiota. Näistä merkeistä johdettiin renessanssin kirjapainajien käyttämät merkit, jotka muodostavat nykyisten merkkien perustan.

Kaarlen viimeisiä elinvuosia on pidetty taantumuksen kautena, joka johtui hallitsijan fyysisen kunnon heikkenemisestä. Hän oli tuolloin jo menettänyt nuoruutensa elinvoiman, ja väsynyt sekä ruumiillisesti että henkisesti hän oli omistautunut enemmän kuin koskaan uskonnollisille harjoituksille ja erityisen tärkeiden opillisten kysymysten käsittelemiseen tarkoitettujen kapitulien julkaisemiselle. Tämä käännekohta näytti merkitsevän hänen ”hurskaaksi” kutsutun poikansa Ludovicin hallintokokemusta. Kaarle piti oikean kristillisen opin levittämistä täsmällisenä velvollisuutenaan ja suurena vastuunaan, jonka tarkoituksena oli valvoa paitsi kirkonmiesten myös koko frankkien kansan moraalista rehellisyyttä.

Vuoden 811 alussa vanha keisari saneli yksityiskohtaisen testamenttinsa, joka koski kuitenkin vain hänen irtaimen omaisuutensa (joka oli joka tapauksessa valtava omaisuus) jakamista, josta huomattava osa, joka oli lisäksi jaettu 21 osaan, oli tarkoitus lahjoittaa almuna tietyille arkkipiispoille. Kyseessä oli asiakirja, jossa oli piirteitä vuonna 806 laaditusta Divisio regnorumista eli poliittisesta testamentista, jossa Kaarle määritteli tarkat määräykset, mutta jätti kuitenkin jonkin verran liikkumavaraa myöhemmille muutoksille ja lisäyksille. Testamentissa määrättiin perinnönjako paitsi hänen lapsilleen (laillisille tai aviottomille) myös hänen lapsenlapsilleen, mikä oli melko harvinaista frankkien oikeusjärjestelmässä. Asiakirjan lopussa on luettelo peräti kolmestakymmenestä todistajasta, jotka kuuluivat keisarin läheisimpiin ystäviin ja neuvonantajiin ja joiden tehtävänä oli varmistaa keisarin testamentin kunnioittaminen ja asianmukainen täytäntöönpano.

Lähes samanaikaisesti testamentin laatimisen kanssa Aachenissa pidetyssä suurten vuosittaisessa yleiskokouksessa julkaistaan joitakin kapitulaareja (joita seurasivat vuoden loppupuolella julkaistavat toiset samankaltaisista aiheista laaditut kapitulaarit), joiden sisällöstä käy ilmi tietoisuus valtakunnan yleisestä kriisistä: uskonnollisesta, moraalisesta, siviili- ja yhteiskunnallisesta kriisistä. Melko epätavallisessa muodossa (kokoelma eri alojen korkea-arvoisten henkilöiden esittämiä havaintoja) Kaarle näyttää haluavan käyttää viimeisetkin voimansa saadakseen takaisin oikealle tielle valtion, joka näytti rapistuvan sisältä päin, huolimatta instituutioista ja laeista, jotka sitä hallitsivat ja joiden olisi pitänyt ohjata sitä asianmukaisesti: aatelisten, kirkonmiesten ja niiden, joiden olisi pitänyt jakaa oikeutta, keskuudessa vallitsevasta korruptiosta veronkiertoon, kirkollisen aseman valinneiden todellisista motiiveista karkuruuteen ja asevelvollisuudesta luopumiseen (aikana, jolloin normannit olivat vaarallisen uhkaavia). Kaarle halusi edistää eräänlaista tutkimusta valtakunnan suurista ongelmista, joka tuskin kuitenkaan johti konkreettisiin myönteisiin tuloksiin.

Kun näytti siltä, että valtakunta oli romahtamassa keskushallinnon heikkouden ja frankkien aristokratian ylimielisyyden vuoksi, Kaarle kuoli 28. tammikuuta 814 palatsissaan Aachenissa, jonka katedraalin eteiseen hänet välittömästi haudattiin. Elämäkerran kirjoittajan Einhardin mukaan Kaarlen haudassa olevassa latinankielisessä kirjoituksessa häntä kutsuttiin ”magnus”, adjektiivi, josta tuli myöhemmin osa hänen nimeään.

Kaarlella oli viisi ”virallista” vaimoa ja ainakin 18 lasta.

Silloin oli lukuisia jalkavaimoja, joista – kiitos Einhardin, joka mainitsee heidät – tiedetään:

Tuntemattomasta jalkavaimosta hän sai myös Rotaiden (*784? † 814 jälkeen).

Vaikka keisarin lasten lukumäärä laskettaisiinkin karkeasti (edellä oleva luettelo ei ole tyhjentävä), erittäin tarkkaa lukua ei saada. Tiedetään, että Kaarle sai viidestä virallisesta vaimostaan noin 10 poikaa ja 10 tyttöä, mihin on lisättävä hänen jalkavaimojensa jälkeläiset. Koska Kaarle ei pystynyt nousemaan keisarillisessa perheessä valta-asemiin, hän antoi heille verojärjestelmän mukaisesti käyttöoikeuden näistä maista saatuihin etuihin. Vanhimman pojan, joka tunnettiin nimellä Pippin Kyttyräselkä, elämä oli epäonnisempi: hän syntyi keisarin ja Imiltruden mahdollisesti esiaviollisesta suhteesta, ja hänet suljettiin pois perintöoikeudesta, ei niinkään sen vuoksi, että hän oli syntynyt avioliiton ulkopuolella (mikä on erittäin kyseenalaista), vaan pikemminkin sen vuoksi, että hänen epämuodostumansa, joka heikentää hänen terveyttään ja fyysistä koskemattomuuttaan, olisi voinut herättää myöhemmin epäilyksiä hänen sopivuudestaan kuninkaaksi. Lisäksi vuonna 792 paljastui hänen suunnittelemansa salaliitto, jonka seurauksena hän sai kuolemanrangaistuksen, joka myöhemmin vaihdettiin pakolliseen vetäytymiseen Prümin luostariin, jossa hänet velvoitettiin ottamaan tonsuurin ja noudattamaan hiljaisuutta.

On vaikea ymmärtää Kaarlen suhtautumista tyttäriinsä, joka oli hyvin vähän sopusoinnussa sen kirkon moraalisten ohjeiden kanssa, jonka suojelijaksi hän julistautui. Kukaan heistä ei solminut tavallista avioliittoa: Rotrudasta tuli erään hovimiehen, herttua Rorgonen, rakastajatar, jonka kanssa hän sai myös pojan, kun taas suosikki Berta päätyi kapellimestari Angilberton rakastajattareksi, ja myös tämä pari sai salassa pidettävän pojan. Tällainen isällinen asenne saattoi olla yritys hallita mahdollisten liittolaisten määrää, mutta on myös muistettava, että hänen isällinen kiintymyksensä oli niin omistushaluinen, ettei hän koskaan eronnut tyttäristään, vaan otti heidät mukaansa jopa monille matkoilleen. Ehkäpä juuri siksi, että Kaarle oli itsepintaisesti kieltäytynyt antamasta tyttäriään avioliittoon, hän suhtautui tyttäriensä moraalisesti ”vapaaseen” käytökseen hyvin hyväntahtoisesti ja suvaitsevaisesti, ja toisaalta hän itse, joka viimeisimmän vaimonsa Liutgardan kuoltua 1800-luvulla oli ympäröinyt itsensä jalkavaimoilla, ei varmasti ollut hyvä esimerkki moraalista (ja sekä aikalaiset että myöhempi historiankirjoitus tekeytyivät mieluummin päinvastaiseksi).

Hän oli kuitenkin hyvin varovainen, ettei hän antanut minkäänlaista viitteitä tyttäriensä käytöksen paheksumisesta, ja näin hän piti heidät poissa mahdolliselta skandaalilta hovin sisällä ja sen ulkopuolella. Hänen kuolemansa jälkeen Ludvig Hurskas siirsi eloonjääneet tyttäret, joihin oli vuonna 811 lisätty viisi italialaisen Pippinin orpoa, pois hovista ja he menivät tai heidät pakotettiin menemään luostariin.

Frankkien dynastiset suhteet

Kaarlen ulkonäkö on meille tuttu Eginardin hyvän kuvauksen ansiosta (joka on saanut paljon vaikutteita keisari Tiberiuksen Swetonin elämäkerrasta ja noudattaa sitä joissakin kohdissa kirjaimellisesti). Eginard tunsi Kaarlen henkilökohtaisesti ja kirjoitti hänen kuolemansa jälkeen elämäkerran nimeltä Vita et gesta Caroli Magni. Näin Kaarle kuvaa häntä 22. luvussaan:

Einhardin esittämä fyysinen muotokuva saa vahvistusta keisarista tehdyistä aikalaiskuvauksista, kuten hänen kolikoistaan ja Louvren museossa säilytettävästä noin 20 cm:n pituisesta pronssisesta ratsastajapatsaasta, sekä vuonna 1861 tehdystä arkkututkimuksesta. Antropometristen mittausten perusteella tutkijat arvioivat, että keisari olisi ollut 192 cm pitkä, eli tuon ajan mittapuulla käytännössä kolossi. Joissakin kolikoissa ja muotokuvissa hänet on silloin kuvattu suhteellisen lyhyillä hiuksilla ja viiksillä, jotka olivat tapauksesta riippuen enemmän tai vähemmän paksut ja pitkät.

Eginard kertoo myös, että Kaarle ei noudattanut hovilääkäreiden neuvoja tasapainoisemmasta ruokavaliosta, mikä johtui osittain häntä viimeisinä elinvuosinaan vaivanneesta kihdistä. Kaarle oli aina kateellinen ”ruokavaliovapaudestaan” ja kieltäytyi aina muuttamasta ruokavaliotaan, mikä hänen terveydentilansa huomioon ottaen todennäköisesti nopeutti hänen kuolemaansa.

Keisarin luonnetta, joka ilmenee virallisissa elämäkerroissa, on arvioitava varovaisesti, koska hänen luonnettaan koskevat merkinnät ovat usein stereotyyppisiä ja perustuvat ennalta laadittuihin kaavoihin, joihin todellisuus on mukautettu. Esimerkiksi Einard, joka on kirjoittanut kuuluisimman keisarin elämäkerran, perustui Suetoniuksen Vitae-teokseen (jossa ei kuitenkaan juurikaan käsitelty keisareiden luonnetta) tarjotakseen ihanteellisen kuvan hallitsijasta ja hänen hyveistään, jotka perustuivat Rooman keisareiden hyveisiin ja joihin hän lisäsi ”oikean” kristityn keisarin hyveet kiinnittäen erityistä huomiota käsitteisiin ”magnitudo animi” ja ”magnanimitas”.

Monien lausuntojen joukossa on kuitenkin joitakin, jotka eivät ole juhlallisessa yhteydessä, mutta jotka voisivat ehkä todella olla luotettava todistus Kaarlen luonteesta ja tavoista: Kaarlen sanotaan olleen suuri juomari (mutta aina hyvin hillitty) ja syöjä, ja hänen kerrotaan pelänneen aviorikoksia ja hankkineen lukuisia jalkavaimoja moniavioisuuteen perustuvassa järjestelmässä, joka oli tavallista fransmannien keskuudessa, vaikka he olivat muodollisesti kristittyjä. Hän oli kuitenkin myös seurallinen, luotettava, hyvin kiintynyt perheeseensä ja yllättäen myös huumorintajuinen, kuten useista lähteistä käy ilmi, joissa hänestä kerrotaan, että hän käytti purevaa nokkeluutta ja vitsejä, jotka kohdistettiin jopa häneen itseensä.

Kuten kaikki tuon ajan aateliset, hän piti erityisesti metsästyksestä. Einhard mainitsee myös, että hänen hiuksensa olivat valkoiset jo nuorena, mutta silti hyvin paksut. On myös mainittu, että Kaarle Suuri kärsi äkillisistä raivokohtauksista.

Kanonisaatio

Antipaavi Paschal III kanonisoi Kaarle Suuren 8. tammikuuta 1166 Aachenissa keisari Fredrik Barbarossan määräyksestä. Pyhimykseksi julistaminen herätti hämmennystä kristillisissä piireissä, koska keisarin yksityiselämä ei ollut aivan moitteetonta. Maaliskuussa 1179 pidetty Lateraanin III kirkolliskokous julisti kaikki antipaavi Paschal III:n tekemät toimet mitättömiksi, mukaan lukien Kaarle Suuren kanonisointi. Tästä huolimatta paavi Gregorius IX vahvisti sen uudelleen. Kultti pidettiin vain Aachenin hiippakunnassa, ja sen viettäminen oli sallittua Graubündenissa.

Kaarle Suuri ritarikunnan eepoksissa

Kaarle Suuren hahmo ihannoitiin välittömästi keskiaikaisessa kulttuurissa, jossa hänet sisällytettiin yhdeksän kunniakkaan henkilön joukkoon. Häneltä on peräisin myös kirjallisuudessa Karoliinien sykliksi kutsuttu runo, joka keskittyy pääasiassa taisteluihin saraseeneja vastaan ja joka koostuu muun muassa erilaisista ranskalaisista tekolauluista, jotka ovat keskiajan tärkeimpiä kansankielisiä lähteitä; myös vanhin eeppis-ritarillinen runo, Chanson de Roland, on osa sitä.

Karoliininen sykli, joka tunnetaan myös nimellä ”Ranskan aineisto”, omaksuttiin myöhemmin suurella menestyksellä Italiassa aina renessanssiin asti; tärkeimmät tekstit ovat aikajärjestyksessä seuraavat:

Kaikissa syklin teoksissa, sekä ranskalaisissa että italialaisissa, keskitytään kuitenkin pääasiassa paladineihin, frankkien hallitsijan hovin luotettavimpiin ritareihin.

Kaarle tulevan Euroopan isä

Euroopan suurimmat yhdistäjät – Fredrik Barbarossasta Ludvig XIV:een, Napoleon Bonapartesta Jean Monnet’iin – mutta myös nykyaikaiset valtiomiehet, kuten Helmut Kohl ja Gerhard Schröder, ovat kaikki maininneet Kaarle Suuren Euroopan isänä. Jo nimettömän runoilijan juhlallisessa asiakirjassa, joka laadittiin keisarin ja paavi Leo III:n Paderbornissa pidettyjen tapaamisten aikana, Kaarlea kutsutaan Rex Pater Europae -nimellä, ja seuraavien vuosisatojen aikana on keskusteltu paljon frankkien kuninkaan tietoisuudesta siitä, että hän oli sellaisen poliittisen ja taloudellisen alueen edistäjä, joka voidaan jäljittää nykyiseen käsitykseen yhdistyneestä eurooppalaisesta mantereesta.

1800-luvun loppupuolella ja koko 1900-luvun ensimmäisen puoliskon ajan ongelmaa käsiteltiin puhtaasti kansallismielisin perustein: erityisesti ranskalaiset ja saksalaiset historioitsijat kiistelivät tulevan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan syntyperästä. Myöhemmin kävi selväksi, että kansallismielisillä herätyksillä ei ollut perusteita, varsinkin kun Kaarle Suurta ei voitu pitää ranskalaisena eikä saksalaisena, koska nämä kaksi kansaa eivät olleet vielä muodostuneet. On totta, että frankkien kuningas hallitsi valtakuntaa, jossa saksalaisten ja latinalaiskansojen välinen etninen jako oli jättänyt alueelle vahvan maantieteellisen jäljen, mutta kun tuohon aikaan puhuttiin tiettyyn etniseen ryhmään kuulumisesta, ei otettu huomioon kunkin kansan kieltä perustavanlaatuisena rajanvetotekijänä. Esimerkiksi erityisesti Neustriassa ja Akvitaniassa frankit olivat hyvin pieni vähemmistö verrattuna gallialaisperäisiin asukkaisiin, ja vaikka he olivat germaanista alkuperää, he puhuivat alueen asukkaiden romanikieltä. Toisaalta Seinen tuolla puolen, erityisesti Neustriassa, he jatkoivat isiensä kielen omaksumista, joka voitiin rinnastaa muihin saksilaisten ja thüringialaisten puhumiin teutonisiin kieliin.

Näillä kansoilla oli siis jotain yhteistä, ja ne viittasivat hyvin tarkkaan etniseen alkuperään, joka juontaa juurensa invaasiomuistoista; nämä kansat olivat jopa Kaarle Suuren aikaan hyvin tietoisia ”roomalaisten” ja ”germaanisten” erottelusta. 1930-luvun loppupuolella analyysi suuntautui muihin menetelmiin, lähinnä belgialaisen historioitsijan Henri Pirennen ansiosta, joka analysoi historiallisia tapahtumia erilaisesta näkökulmasta. Frankkien kuninkaan hallitsemaa valtakuntaa oli tutkittava sen poliittis-taloudellis-hallinnollisen aseman perusteella suhteessa Rooman valtakuntaan, jonka nimeä, jos ei perintöä, se jatkoi.

Teoria jatkuvuudesta antiikin ajan kanssa jakautuu puolestaan kahteen muuhun kategoriaan: ”hyperromanistien” tai fiskaalisten teoriaan ja yhteiskunta- ja tuotantojärjestelmän analyytikkojen teoriaan. Ensin mainitut väittävät, että muinaisen Euroopan taloudessa vallalla ollut hallinnollinen alkio ei suinkaan ollut hajonnut barbaarihyökkäysten jälkeen, ja tämän hypoteesin tueksi tätä suuntausta noudattavat historioitsijat väittävät löytävänsä Karolingin ajan asiakirjoista säännöksiä, jotka viittaavat tietyllä tavalla roomalaiseen veropolitiikkaan; esimerkiksi maaveroa ei hävitetty kokonaan, vaan väestön on täytynyt pitää sitä eräänlaisena verona, jolla ei ollut erityistä käyttötarkoitusta ja joka meni kuninkaalliseen kassaan. Yhteiskunta- ja tuotantojärjestelmän analyytikot taas väittävät, että ongelmaa on analysoitava tästä näkökulmasta: verotiloilla työskennelleiden talonpoikien (siirtoväen, maaorjien, vapautettujen tai ”kotitalousorjien”) sosiaalinen asema ei eronnut liikaa antiikin Rooman orjien oikeudellisesta asemasta.

Toisen teorian tavoin tämäkin teoria purettiin lähes kokonaan, koska sosiaalisesta näkökulmasta katsottuna työläiset olivat itse asiassa edistyneet vain vähän mutta huomattavasti. Itse asiassa Kaarle Suuren valtakaudella nämä työläiset (maaorjat) pysyivät kyllä ”kiinteästi” osana maata, jolla he työskentelivät epävarmasti, mutta he saattoivat esimerkiksi solmia avioliiton, ja heidän herransa oli velvollinen kunnioittamaan heidän päätöstään. Lisäksi heillä oli oma asunto, jossa usein asui useita talonpoikaisperheitä. Lisäksi uskonto kannusti orjien vapauttamiseen ja kehotti isäntiä tekemään tämän laillisesti tunnustetun armon teon ”manipuloinnin” nimellä. On siis selvää, että Karoliininen valtakunta säilytti joiltakin osin Rooman myöhäiskauden jatkumon (mikä oli kuitenkin ilmeisempää aikalaisille), mutta yhtä ilmeistä on, että Euroopan mantereen muutosprosessi oli jo alkanut, kun julkinen talous ja hallinto hajosivat vähitellen barbaarien tulon jälkeen.

lähteet

  1. Carlo Magno
  2. Kaarle Suuri
  3. ^ Si trattava della regione dell’Esarcato di Ravenna e della Pentapoli, promesse dal re longobardo Astolfo nel 754 e poi nel 755, dopo la doppia sconfitta subita ad opera di Pipino il Breve.
  4. ^ Nell’occasione Vitichindo fu accolto con tutti gli onori alla corte franca, ma di lui in seguito non si sentirà più parlare (Hägermann, op. cit., pp. 145 e segg.).
  5. ^ Si trattava insomma di realizzare un disegno ”imperiale” di antica concezione, già carezzato da suo nonno Carlo Martello dopo la vittoria di Poitiers, e da suo padre Pipino.
  6. ^ Il sinodo di York del 786 aveva stabilito, tra l’altro, che solo i figli legittimi potessero ereditare un trono. L’esclusione di Pipino il Gobbo necessitava pertanto di una copertura giuridica, e lo stesso Carlo lasciò dunque che circolasse ufficialmente la convinzione che Imiltrude era stata solo una sua concubina, avvalorandola così il riconoscimento alla successione dei suoi figli con l’esclusione del primogenito (Hägermann, op. cit., p. 28).
  7. ^ Occorre ricordare che all’epoca gli eserciti erano spesso “personali”, alle dirette dipendenze di un nobile locale che si metteva, per fedeltà o perché richiesto, a disposizione del sovrano.
  8. Katharina Bull: Karolingische Reiterstatue. In: Generaldirektion Kulturelles Erbe Rheinland-Pfalz, Bernd Schneidmüller (Hrsg.): Die Kaiser und die Säulen ihrer Macht. Von Karl dem Großen bis Friedrich Barbarossa. Darmstadt 2020, S. 98.
  9. In der älteren Forschung wurde als Geburtsjahr oft 742 angenommen, doch tendiert die neuere Forschung mehrheitlich zu 747/48, vgl. Rosamond McKitterick: Charlemagne. Cambridge 2008, S. 72. Siehe auch die Ausführungen im Lebensabschnitt.
  10. La francisation de Carolus Magnus fut sujette à plusieurs orthographes : Charles-Magne ; Charles-magne (sans majuscule) ; Charles Magne (sans tiret) ; Charlesmagne (avec un s).
  11. Charles-Magne ;
  12. Charles-magne (sans majuscule) ;
  13. Charles Magne (sans tiret) ;
  14. Charlesmagne (avec un s).
  15. Nelson 2019, σ. 29
  16. https://web.archive.org/web/20120117151907/http://www.karlspreis.de/preistraeger/seine_heiligkeit_papst_johannes_paul_ii/ansprache_von_seiner_heiligkeit_papst_johannes_paul_ii.html
  17. Bradbury, Jim (2004). The Routledge Companion to Medieval Warfare. Routledge. σ. 19
  18. https://web.archive.org/web/20120117151907/http://www.karlspreis.de/preistraeger/seine_heiligkeit_papst_johannes_paul_ii/ansprache_von_seiner_heiligkeit_papst_johannes_paul_ii.html
  19. Gregory 2005, σσ. 251–252
Ads Blocker Image Powered by Code Help Pro

Ads Blocker Detected!!!

We have detected that you are using extensions to block ads. Please support us by disabling these ads blocker.