Kaarle Rohkea

Yhteenveto

Burgundin Kaarle, joka tunnettiin nimellä Kaarle Rohkea tai Kaarle Kova, joka tunnettiin paremmin postuumisti lempinimellä Kaarle Rohkea Dijonissa ja joka kuoli 5. tammikuuta 1477 Nancyn lähistöllä, oli Filippi Rohkean, Johanneksen Pelottoman ja Filippi Hyvän jälkeen neljäs ja viimeinen Valois’n suvun Burgundin herttua, joka oli nykyisin Burgundin valtioksi kutsutun provinssiyhtymän herra ja isäntä.

Kun Kaarle Rohkea oli kunnostautunut vuonna 1465 Ranskan kuningasta vastaan muodostetun yleisen hyvän liiton aikana, hän nousi Burgundin valtaistuimelle vuonna 1467 isänsä kuoltua. Hän piti itseään itsenäisenä hallitsijana, mutta hänen hallituskaudelleen oli ominaista jatkuva vastakkainasettelu serkkunsa Ludvig XI:n kanssa, joka vaati itselleen suvereniteettia osalle hänen maistaan, joiden oletettiin kuuluvan Ranskan kuningaskuntaan. Samalla hän lähentyi keisari Fredrik III:n ja Englannin kuninkaan, Yorkin Edvard IV:n kanssa, jonka sisaren hän nai. Hän oli isänsä tavoin yksi kristinuskon vaikutusvaltaisimmista ruhtinaista, mikä johtui erityisesti alueensa rikkaudesta ja hovinsa arvovallasta.

Pyydettyään turhaan ”roomalaisten kuninkaan” arvonimeä hän ryhtyi uudistamaan valtionsa hallintoa, jota hän lujitti yrittämällä tehdä siitä yhtenäisen maantieteellisen ja poliittisen kokonaisuuden yhdistämällä sen pohjoiset ja eteläiset alueet (hankkimalla Ylä-Elsassin ja liittämällä siihen Lothringenin), jotta niistä muodostuisi lopulta itsenäinen valtakunta, joka herättäisi henkiin entisen Lotharingian.

Hänen yltiöpäiset pyrkimyksensä kohtasivat paljon vastustusta Euroopassa. Hallituskautensa lopulla Burgundin sodissa hän joutui vastakkain sveitsiläisten liittolaisten, lothringenilaisten ja alsaattien kanssa. Tämä Ludvig XI:n taloudellisesti tukema koalitio sai lopulta yliotteen Nancyn taistelussa 5. tammikuuta 1477, jossa hän sai surmansa.

Hän jätti jälkeensä ainoan tyttären, Marien, joka Ranskan kuninkaan vaatimusten vastapainoksi avioitui Itävallan arkkiherttua Maximilianin kanssa, mikä oli ensimmäinen vaihe Ranskan ja Habsburgien vuosisatoja kestäneessä kilpailussa.

Lapsuus

Kaarle syntyi 10. tai 11. marraskuuta 1433 Burgundin herttuoiden palatsissa Dijonissa. Hän oli Burgundin herttuan Filip III:n (Filip Hyvän) (1396-1467) ja hänen kolmannen vaimonsa Portugalin kuninkaan Johannes I:n tyttären, Portugalin Isabellan (1397-1471), kolmanneksi vanhin poika, kun kaksi ensimmäistä, Antoine ja Josse, kuolivat lapsena.

Kaarle sai Charolais’n kreivin arvonimen, joka oli Valois’n Burgundin herttuoiden aikana varattu Burgundin valtioiden perijälle.

Kolmen viikon ikäisenä hänen isänsä teki hänestä Kultaisen Ritarikunnan ritarin Dijonissa 30. marraskuuta, Burgundin suojeluspyhimyksen Pyhän Andreaksen päivänä, järjestetyn ritarikunnan kolmannen kappelin yhteydessä. Ensimmäisestä vuodesta lähtien hänellä oli oma talo, jota hoiti hänen kotiopettajattarensa Madame de Villers La Faye.

Kaarle varttui Burgundin Alankomaissa, joka oli Burgundin valtion pohjoisosan muodostava maakuntaryhmä, joka vastaa nykyisiä Belgian ja Alankomaiden maita (ja Ranskan Nord-Pas-de-Calais’ta). Kaarlen kasvattajina olivat tuolloin Jean IV d’Auxy, entinen sadan vuoden sodan sotilas, joka opetti hänelle sotataidetta, ja Antoine Haneron (nl), joka valittiin hänen koulumestarikseen ja joka opetti hänelle voimankäyttöä, englantia sekä hieman italiaa ja portugalia. Hän kasvoi serkkujensa kanssa, jotka olivat hänen tätiensä, Kleven herttuan Adolfin vaimon, Burgundin Marian (kuollut 1463) lapsia:

Ensimmäiset askeleet politiikassa

Vuonna 1452, jolloin hän oli vasta yhdeksäntoista-vuotias ja vielä Charolais’n kreivi, hän tukahdutti raa’asti flaamilaisten kapinan Gentin kapinan aikana Burgundin Alankomaissa ja oli läsnä Rupelmonden ja Gaveren taisteluissa. Brysselissä järjestetään suuri ritarikilpailu.

Muutamaa vuotta myöhemmin, syyskuussa 1456, tapahtui tapahtuma, jolla oli lopulta tuhoisat seuraukset sekä Kaarlelle että Burgundin valtiolle: Ranskan Dauphin ja tuleva Ludvig XI pakeni isänsä kostonhimoa ja hakeutui Burgundin alueelle. Hänen serkkunsa Filippus Hyvä, jonka luokse hän haki turvapaikkaa Brysseliin, myönsi hänelle 48 000 livren vuotuisen eläkkeen. Hänelle annettiin myös asuinpaikka Genappen linnassa Brysselin eteläpuolella Vallonian Brabantissa.

Dauphin Ludvig pysyi siellä Kaarle VII:n kuolemaan (22. heinäkuuta 1461) asti. Näiden lähes viiden vuoden aikana Genapesta tuli ”eurooppalaisen suurvallan keskus”. Maanpaossa oleva dauphin seurasi burgundilaisen hovin juonittelua, tutki hovin jäsenten mieliä, yritti vietellä niitä, jotka saattoivat olla hänelle hyödyksi, ja pani hienovaraisesti merkille vielä hauraan valtion vahvuudet ja heikkoudet.

Ensimmäiset onnistumiset

Kun vanheneva Filip Hyvä hallitsi rikkaita mutta hajanaisia maita, joista Burgundin valtio koostui, hänen poikansa Kaarle johti Ludvig XI:n vastaisesti muodostettua yleishyödyllistä liittoa osittain siksi, että Ludvig XI halusi rajoittaa vaikutusvaltaisimpien vasalliensa (Burgundin, Bretagnen ja Bourbonin) itsenäisyyttä, ja osittain siksi, että hän halusi vaatia itselleen maata (Picardia Burgundin herttualle) tai rahaa (Anjoun herttua René).

Heinäkuun 16. päivänä 1465 Montlhéryn taistelu (Ludvig XI:n johtaman armeijan ja Charolais’n kreivin burgundilaisen armeijan välillä) osoittautui erityisen sekavaksi: kun Saint-Polin kreivi (Burgundin etujoukko), jonka oli alkuperäisen suunnitelman mukaan määrä perääntyä kuninkaallisen armeijan hyökkäyksen sattuessa, kieltäytyi siitä ja jäi sen jalkoihin, Mainen kreivin (kuninkaallisen armeijan vasen siipi) ratsumiehet pakenivat kaikki yhdessä juuri ennen yhteenottoa Charolais’n henkilökohtaisesti komentaman armeijakunnan kanssa, Koska hän näki itsensä jo voittajana, hän ryntäsi heidän peräänsä niin kauas taistelukentältä, ettei hän enää oikeastaan osallistunut taisteluun, joka muuttui Antoine de Bourgognen (Charolais’n velipuolen) ja kuninkaan joukkojen väliseksi sekavaksi lähitaisteluksi. Ludvig XI, joka oli jo luultu kuolleeksi, kokosi lopulta joukkonsa ja ajoi burgundit takaisin… ennen kuin ilta keskeytti taistelut.

Seuraavana päivänä kumpikin osapuoli väitti voittoa: Charolais katsoi voittaneensa, koska hänen armeijansa pysyi taistelukentän hallinnassa; Ludvig XI puolestaan, joka oli katsonut paremmaksi keskeyttää leiri yön aikana, toi armeijansa ongelmitta takaisin Pariisiin ja sai siellä voittajaksi julistuksen. Montlhéryn jälkeen Charolais’n kreivi (tuleva Kaarle Rohkea) tuli Commynesin mukaan niin vakuuttuneeksi siitä, että hänen ”voittonsa” johtui hänen taktisesta älykkyydestään, että hän kieltäytyi myöhemmin kaikista neuvoista. Kolme päivää taistelun jälkeen Bretagnen armeija yhdistyi lopulta Burgundin ja muiden liigan ruhtinaiden armeijaan (kuukautta myöhemmin he piirittivät Pariisin). Muutaman viikon kuluttua Liitto ei kuitenkaan enää saanut tarvikkeita ja Bourbonin herttua valloitti Normandian Ludvig XI:n puolesta, mikä pakotti osapuolet allekirjoittamaan 5. lokakuuta 1465 Conflansin sopimuksen, jolla Burgundin herttua sai takaisin Sommen kaupungit, mukaan lukien Amiens, Abbeville, Guînes ja Saint-Quentin, mutta myös Boulognen kreivikunta, kun taas Ludvig XI luovutti Normandian virallisesti nuoremmalle veljelleen, Berryn herttualle Kaarlelle (joka oli liigan jäsen).

Elokuun 25. päivänä 1466 Kaarle ryntäsi ja poltti Meuse-joen rannalla sijaitsevan Dinantin kapinassa Burgundin protektoraattia vastaan. Tällä tavoin hän toivoi tukahduttavansa Liègen ruhtinaskunnan itsenäistymispyrkimykset. Liègen ruhtinaskunta oli kirkollinen alue, jonka hallinta oli välttämätöntä Burgundin Alankomaiden yhdistymisen kannalta, mutta joka haastoi sen henkilön auktoriteetin, jonka Filip Hyvä oli asettanut piispanistuimelle: veljenpoikansa ruhtinaskunnan piispa Louis de Bourbon. Liègen kansa näytti kuulleen Dinantin opetuksen, sillä jo 10. syyskuuta 1466 se tunnusti Oleyen sopimuksella Burgundin herttuan ”Liègen perinnölliseksi kostajaksi”, toisin sanoen maalliseksi herralle, joka oli vastuussa piispakunnan maallisten oikeuksien puolustamisesta. Näin pelkkä protektoraatti muuttui todellisuudessa Burgundin todelliseksi herruudeksi Lyygessä ja kaikilla ruhtinaskunnan alueilla.

Burgundin valtion mestari

Filippus Hyvä kuoli 15. kesäkuuta 1467. Kaarle peri Burgundin herttuakunnan sekä kaikki isänsä arvonimet ja omaisuudet: Brabantin ja Lothierin, Limbourgin ja Luxemburgin herttua, Flanderin, Artois’n, Burgundin palatiinan, Hainaut’n, Alankomaiden, Zeelandin ja Namurin kreivi, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan markiisi ja Friisimaan herra. Hän oli ensin ja jopa kahdesti Ranskan kuninkaallinen (Burgundin ja Flanderin kuninkaana), mutta kampanjoidensa lisäksi hän asui Bruggessa, Brysselissä ja Malinesissa. Hän tuki valtaansa ja vaatimuksiaan voimakkaalla ammattiarmeijalla, jota vahvistivat eri puolilta Eurooppaa tulleet palkkasoturit, jotka olivat epäluotettavia. Valois-Burgundin Kaarle jatkoi samaa politiikkaa kuin edeltäjänsä: Burgundin valtio pyrki itsenäisesti itsenäistymään Ranskan kuningaskunnasta ja liittoutui Englannin kuningaskunnan kanssa sadan vuoden sodassa. Hänen kiihkein toiveensa oli yhdistää kahden Burgundin osavaltion (tai ”pays de par-delà”) ja pohjoisen Picardian, Artois’n, Boulonnais’n, Flanderin ja muiden Burgundin Alankomaiden (tai ”pays de par-deçà”) maat yhdeksi kuningaskunnaksi, jotta Ranskan ja Saksan valtakunnan välille syntyisi uudelleen keskikunta.

Filippus Hyvä ei ollut ollut ollut kuollut kolmea kuukautta, kun hänen poikansa joutui kukistamaan Liègen kansan kapinan. Hän murskasi heidät Brustemin taistelussa Saint-Trondin lähellä 28. lokakuuta 1467.

Lokakuussa 1468 Ludvig XI pelkäsi, että yleishyödyllinen liitto herätettäisiin henkiin ja että sitä tukeva englantilainen armeija saapuisi maahan, ja hän saapui Péronneen, joka oli herttuan silloinen asuinpaikka, keskustelemaan rauhansopimuksesta. Vastineeksi Burgundin Kaarle halusi vahvistuksen Sommen linjalle ja suvereenin toimivallan Ranskan läänityksissään. Juuri kun neuvottelut ovat päättymässä, Kaarle saa vihaisena kuulla, että Liège on jälleen kapinoinut, ilmeisesti ranskalaisten lähettiläiden rohkaisemana. Tämän jälkeen hän sulki linnan ja Péronnen kaupungin portit, ja Ludvig XI, joka oli tosiasiallisesti vangittuna ja pelkäsi henkensä puolesta, suostui allekirjoittamaan sopimuksen burgundilaisten ehdoilla ja lähtemään Kaarlen mukana rangaistusretkelle, jonka tämä välittömästi käynnisti kapinoivaa kaupunkia vastaan.

Kuusisataa fransimontolaisen yllätyshyökkäyksestä huolimatta Kaarle valloitti Liègen 30. lokakuuta 1468 ja – kapinan todennäköisen yllyttäjän Ludvig XI:n läsnäollessa – ryösti ja poltti sen maan tasalle ennen kuin se raivattiin maan tasalle (tavoitteena oli sulkea koko ”Pays de par-deçà” yhdeksi lohkoksi). Tämä ryöstö herätti paheksuntaa Reinin varrella sijaitsevissa kaupungeissa Hollannista Alsaceen.

Toukokuussa 1469 Itävallan varaton herttua Sigismund Habsburgin Habsburgin herttua luovutti St. Omerin sopimuksessa Ylä-Elsassin, Breisgaun ja Badenin läänin (tarkemmin sanottuna Elsassin läänin, Ferretten kreivikunnan, neljä Waldstettenin eli ”metsäkaupunkia”, Hauensteinin kreivikunnan ja Brisachin kaupungin) alueensa Burgundin herttualle pantiksi Burgundin herttualle.

Lokakuun lopusta 1469 alkaen, eli vuosi Peronnen rauhansopimuksen 14. lokakuuta 1468 jälkeen, sopimuksen kaksi allekirjoittajaa kävivät poliittista kaksintaistelua kuolemaan asti: Rohkean valtakausi oli pelkkää lähes keskeytymätöntä sotaa Ranskan kuningasta ja hänen liittolaisiaan vastaan, jotka Ranskan kuningas oli lahjonnut. Vastustaakseen Ludvig XI:tä Kaarle yritti liittoutua Saksan keisari Fredrik III Habsburgin ja Englannin Edvard IV:n kanssa.

Marraskuussa 1471 Kaarle Rohkea julisti marraskuussa 1471 Peronnen sopimuksen (jonka Ludvig XI oli kumonnut vuotta aiemmin) ”noudattamatta jättämistä koskevan lausekkeen” mukaisesti olevansa vapaa Ranskan kuninkaan herruudesta. Hän piti itseään jumalallisella oikeudella hallitsijana ja teki kovasti töitä muuttaakseen hajanaiset alueensa yhtenäiseksi ja keskitetyksi valtioksi, mikä oli pysyvä haaste Ranskan kuninkaalle. Se, että Kaarle teetti itselleen kultaisen diadeemia, joka oli koristeltu safiireilla, rubiineilla ja helmillä kirjaillulla keltaisella samettilomakkeella, jonka huipulla oli valtava rubiini kultaisessa koristeessa, on osoitus halusta olla enää edes teoreettisesti Ranskan kuninkaan tai germaanisen Rooman keisarin vasalli.

Hänen pakkomielteinen pyrkimyksensä luoda hinnalla millä hyvänsä (saksalaisten, lothringialaisten ja itävaltalaisten naapureidensa kustannuksella) unelmiensa suuri Reinin kuningaskunta sai aikaan sen, että hän vieraantui Saksan keisarin Fredrik III:n ja Englannin kuninkaan Edvard IV:n myötätunnosta ja tuesta, ja samalla hän tuhlasi omat ja valtioidensa resurssit. Viimeksi mainitut olivat lisäksi yhä vastahakoisempia rahoittamaan hänen sotaponnistuksiaan. Jos Flanderin suurten kaupunkien ja muiden Burgundin Alankomaiden maakuntien porvarit (rikkaat kauppiaat tai yksinkertaiset käsityöläiset) lakkasivat tukemasta häntä tai tukivat häntä yhä vähemmän, se johtui siitä, että Burgundin Kaarle, vaikka hän olikin täynnä ritarillisuutta, ei kunnioittanut heitä eikä suostunut tunnustamaan näiden hänen näkemyksiään vastustavien demokraattien kasvavaa valtaa. Tämä politiikka johti hänen kaatumiseensa.

Vaarojen nousu

Kaarle kärsi 1470-luvulla useista takaiskuista, joissa Ludvig XI:n vaikutus tuntui, sillä hän innoitti, auttoi ja rahoitti Burgundin herttuan vihollisia kaikin mahdollisin tavoin.

Kesällä 1472 Kaarle aloitti sotilasoperaation, jonka aikana hän verilöylytti Neslen asukkaat, mutta ei onnistunut valtaamaan Beauvais’ta, jota sen asukkaat, kuten Jeanne Hachette, puolustivat urhoollisesti, ja tuhosi Santerren, Beauvais’n ja Caux’n alueita.

Vuonna 1473 Trierin konferenssissa 30. syyskuuta ja 25. marraskuuta välisenä aikana Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Fredrik III kieltäytyi auttamasta Kaarle Rohkeaa, jotta hänet valittaisiin ”roomalaisten kuninkaaksi” hänen seuraajakseen. Hän suostui kuitenkin perustamaan itsenäisen Burgundin kuningaskunnan valtakuntaan kuuluvista omistuksistaan. Keisari suostui myös siihen, että Lothringenin herttuakunta, Savoijin herttuakunta (joka käsitti tuolloin Piemonten, Bressen, Bugeyn, nykyisen Sveitsin länsiosan sekä Geneven ja Lausannen), Clevesin herttuakunta sekä Utrechtin, Liègen, Toulin ja Verdunin piispakunnat olivat osa Burgundin kuningaskunnan suvereniteettia. Savoijin herttuattaresta (Ranskan Yolande) sekä Clevesin herttuasta ja kuudesta piispasta olisi tullut Burgundin kuninkaan vasalleja. Kaarle vaati Burgundilta myös Sveitsin kantonien suvereniteettia. Keisari kuitenkin keskeytti neuvottelut itse kruunajaisten aattona ja pakeni yöllä ensin hevosen selässä ja sitten laivalla Moselia pitkin poikansa Maximilianin kanssa, jonka oli määrä mennä naimisiin Burgundin Marian kanssa osana sopimusta.

Kesäkuussa 1475 Kaarle hylkäsi Neussin piirityksen, jonka tarkoituksena oli turvata Burgundin protektoraatti Kölnin vaaliruhtinaskunnan ja koko Reinin alajuoksun yli, ilman vakuuttavaa menestystä ja kymmenen kuukautta kestäneen koettelemuksellisen ja turhanpäiväisen piirityksen heikentämän armeijan kanssa.

Heinäkuussa 1475 Burgundin Alankomaiden maakunnat kokoontuivat Bruggessa ja kieltäytyivät antamasta hallitsijalleen lisää taloudellista tukea.

Elokuussa 1475 Englannin Edvard IV hyväksyi Ludvig XI:n rauhantarjoukset ja allekirjoitti Picquignyn sopimuksen viidestä sadasta tuhannesta ecuista, jonka jälkimmäinen maksoi, minkä jälkeen hän lähti armeijansa kanssa takaisin Englantiin (hän oli poistunut Calais’ssa kaksi kuukautta aiemmin yhdistääkseen voimansa Burgundin armeijan kanssa, joka oli tuolloin anteeksiantamattoman puutteellinen). Kaarle, joka oli vuonna 1474 yrittänyt sytyttää uudelleen satavuotisen sodan liittoutumalla virallisesti lankonsa Englannin kuninkaan kanssa ja taivuttelemalla tämän hyökkäämään uudelleen Ranskaan, menetti näin viimeisen tärkeän liittolaisensa.

Gelderlandin ja Lothringenin liittäminen unioniin

Näistä vastoinkäymisistä huolimatta Burgundin Kaarle tarttui itsepintaisesti kaikkiin tilaisuuksiin, jotka tarjoutuivat hänen valtioidensa alueelliseen laajentumiseen. Heinä- ja elokuussa 1473 hän valloitti alajuoksun molemmin puolin sijaitsevan Gueldersin herttuakunnan ja laajensi näin Burgundin Alankomaita. Hänen päätavoitteensa oli kuitenkin tietenkin yhdistää valtionsa kaksi osaa (Burgund ja Burgundin Alankomaat) maantieteelliseksi ja poliittiseksi kokonaisuudeksi. Tästä syystä hän luultavasti siirsi kesällä 1475 armeijan, jota hän oli suunnitellut käyttävänsä yhdessä Englannin Edvard IV:n vastikään saapuneen armeijan kanssa Ranskan kuningasta vastaan, ja käytti sitä sen sijaan Lorrainen valloittamiseen sen jälkeen, kun Ludvig XI oli taitavasti (Soleuvren sopimuksessa 13. syyskuuta 1475) antanut hänelle vapaat kädet tässä asiassa.

Kuukauden kestäneen piirityksen jälkeen Kaarle tunkeutui voitokkaasti Nancyn kaupunkiin 30. marraskuuta 1475. Joulukuun 18. päivänä hän ilmoitti Lothringenin asukkaille tekevänsä kaupungista pääkaupunkinsa, mikä tarkoitti, että siitä tulisi hänen valtakuntansa pääkaupunki. Vaikka Kaarle kiisti Lorrainen laillisen prinssin oikeudet, hän ei lisännyt Lorrainen herttuan arvonimeä omaan titteliinsä, vaikka hän olikin ottanut Gueldersin herttuan arvonimen tämän herttuakunnan liittämisen jälkeen. Hän katsoi luultavasti, että Lothierin herttuan arvonimi, jonka hänen isänsä otti käyttöön otettuaan Brabantin omiin käsiinsä, kuvasti hänen valloitustaan, sillä molemmat termit Lothier ja Lorraine juontuvat Lotharingiasta, joista ensimmäinen tarkoittaa Ala-Lotharingiaa ja jälkimmäinen Ylä-Lotharingiaa.

Hänen vihollistensa liitto – pohjimmiltaan neljän valtakunnankaupungin alaliitto Reinin yläpuolisella alueella: Strasbourgin, Baselin, Colmarin ja Selestatin, Itävallan Sigismundin, Bernin (Niklaus von Diesbachin johdolla) ja muiden sveitsiläisten liittolaisten ja lopulta, jos ei järjestänyt, niin ainakin lohdutti kokonaisuutta, Ludvig XI – sinetöi Konstanzin sopimuksen (en) (maalis-huhtikuussa ja kesäkuussa 1474), ei antanut hänelle aikaa toteuttaa unelmaansa siitä, että hän olisi vihdoinkin valtakunnan johdossa.

Burgundin vallan vastaiset kapinat

Elsass nousi Kaarlea vastaan, koska hänen ulosottomiehensä Peter von Hagenbach oli hoitanut huonosti asioita ja koska tämä kieltäytyi myymästä sitä Itävallan arkkiherttua Sigismundille korkeammalla hinnalla kuin hän oli ostanut sen tältä. Näin alkoi syksyllä 1474 niin sanottu Burgundin sota.

Bern, Luzern ja muut Sveitsin kantonien liiton jäsenet julistivat Ludvig XI:n rohkaisemina ja rahoittamina sodan Burgundin herttualle 25. lokakuuta 1474 ja tämän liittolaiselle Jacques de Savoie’lle (Romont’n kreivi, Vaud’n paroni ja Savoijin regenttiherttuattaren Yolande de Francen lanko) 14. lokakuuta 1475.

Sveitsiläiset liittolaiset valtaavat ensin muutamia kaupunkeja ja linnakkeita (Cerlier Savoijissa, Héricourt ja Pontarlier Burgundin kreivikunnassa), minkä jälkeen he hyökkäävät koko Vauden alueelle. Yksi toisensa jälkeen Grandson, Orbe, Blamont, Morat, Estavayer ja Yverdon joutuvat heidän käsiinsä.

Kaksoistappio sveitsiläisiä vastaan

Vastauksena liittolaistensa ja vasalliensa vetoomukseen Kaarle päätti lopettaa konfederaation ja ryhtyi sotaan heitä vastaan. Hän lähti Nancysta 11. tammikuuta 1476, mutta hän teki liian itsevarman kaksoisvirheen aliarvioimalla sveitsiläisten sotilaallisen arvon ja maksuviiveiden haitallisen vaikutuksen italialaisten palkkasotilaiden mielialaan, jotka muodostivat suuren osan hänen joukoistaan. Konfederaatiot kukistivat hänet ensin Grandsonissa 2. maaliskuuta samana vuonna, jossa hänen joukkonsa kukistettiin, ja sitten ennen kaikkea Moratissa 22. kesäkuuta, jossa hänen armeijansa paloiteltiin.

Kronikoitsija Philippe de Commynesin mukaan Ludvig maksoi yhteensä lähes miljoona guldenia Reinistä Sveitsin kantoneille; summan merkityksen ymmärtämiseksi sitä on verrattava 50 000 guldeniin, jolla Kaarle Rohkea sai Ylä-Elsassin ja Breisgaun luovutuksen.

Lopullinen romahdus

Lokakuussa 1476 Kaarle Rohkea, joka halusi pelastaa Burgundin ja pohjoisten valtioidensa välisen Lorraine-yhteyden, piiritti uudelleen kootun armeijansa kanssa Nancyn kaupunkia, joka oli tällä välin siirtynyt Lorrainen herttua René II:n haltuun. Siellä hän kieltäytyi vetäytymästä Luxemburgin herttuakuntaan ja sai surmansa 5. tammikuuta 1477 kaupungin eteläpuolella käydyssä taistelussa.

Tämän taistelun aikana Lothringenin ja Sveitsin joukkojen ylivoimainen lukumääräinen ylivoima korostui, kun yksi Rohkean luutnanteista, Nicolas de Montfort eli Campobasson kreivi, joka oli juuri siirtynyt vihollisen puolelle keihäiden ja palkkasotilaidensa kanssa, petti heidät. Burgundien armeija kukistui nopeasti. Se, mikä siitä oli jäljellä, vetäytyi kohti Bouxières-aux-Damesin siltaa, josta sen olisi pitänyt päästä pakenemaan kohti Metziä. Mutta Nicolas de Montfort odottaa siellä kostoaan. Uskomalla, että jälkimmäisen ratsumiehet olivat pysyneet uskollisina burgundien asialle ja että he olivat siellä varmistamassa vapaata kulkua sillalle, burgundit ryntäsivät luottavaisin mielin eteenpäin, mutta Nicolas de Montfort teurasti pakenijat ja heitä takaa-ajaneet sveitsiläiset tekivät samoin. Lisäksi Nancyn varuskunnan hyökkäys viimeisteli Boldin joukkojen hajaannuksen.

Kaksi päivää taistelun jälkeen herttua Kaarlen ruumis löydettiin alastomana ”étang Saint-Jean” -nimellä tunnetun suolammen reunalta, nykyisen Place de la Croix de Bourgogne -aukion paikalta Nancysta: hänen kallonsa oli halkaissut hampaita myöten keihäsveitsen iskusta, ja sudet olivat syöneet hänen poskiaan. Kukaan ei voi varmasti sanoa, kuka nimettömien sotilaiden joukosta antoi hänelle kuolettavan iskun, mutta perimätiedon mukaan Claude de Bauzémont -niminen tuntematon sotilas heittäytyi hänen päälleen tunnistamatta häntä; Kaarlen sanotaan huutaneen ”Pelastakaa Burgundin herttua”, mutta tämä huuto, joka ymmärretään ”Kauan eläköön Burgundin herttua!”, ei ollut ainoa, joka sai hänet kiinni. Aukion keskellä sijaitseva yksinkertainen risti merkitsi pitkään hänen kuolinpaikkaansa (myöhemmin se korvattiin Lorrainen herttua René II:n muistomerkillä). Rohkean jäännökset tuotiin takaisin Nancyyn, ja ne asetettiin esille Georges Marqueix’n talossa, Grande-Rue 30:ssä, paraatipedillä.

Näin päättyy suuri uuslotharilainen unelma: halutessaan liikaa Charles on menettänyt kaiken.

Valois-Burgundin Kaarle haudattiin herttua Renén testamentin mukaan Lorrainen herttuoiden hautausmaalle. Hänen ruumiinsa sijoitettiin mäntyarkkuun Nancyn Saint-Georgesin kollegiaattikirkon Saint-Sébastienin kappelin lattialle (nykyään ei enää olemassa). Tämä oli René de Lorrainen tapa muistaa voittoaan, mutta myös estää Rohkean ruumista liittymästä Champmolin sukuhautausmaahan, mikä riisti herttualta hänen esi-isänsä ja dynastisen hautajaismuiston. Middelburgin sopimuksessa (1501) määrättiin hänen ruumiinsa palauttamisesta burgundilaisille, ja Tanskan Kristiina toteutti tämän lausekkeen vuonna 1550.

Antoine de Beaulaincourt, Kultaisen Fleece-vaakunan kuningas, siirsi jäännökset Bruggen Neitsyt Marian kirkkoon 24. syyskuuta 1550. Hän on sittemmin levännyt haudassa, jonka Filip II, Kaarle V:n poika, rakennutti isoisoisälleen vuonna 1558. Sen vieressä on Burgundin Marian hauta, joka kuoli vuonna 1482, viisi vuotta isänsä jälkeen.

Viimeisen Valois-Burgundin herttuan Kaarlen kuoltua kuningas Ludvig XI vapautui vihdoin voimakkaasta kilpailijastaan – joka oli pitänyt häntä lokakuussa 1468 Péronnesta Liègeen noin kolmen viikon ajan armoillaan ja jonka hän itse oli tuominnut joulukuussa 1470 rikoksesta vapautuakseen Péronnen rauhansopimuksesta – ja otti haltuunsa Picardian, Boulognen kreivikunnan ja ennen kaikkea Burgundin herttuakunnan Burgundin perimyssodan aikana, ja Ranskan hallitus vahvisti tämän liittämisen, Hän valtasi Picardian, Boulognen kreivikunnan ja ennen kaikkea Burgundin herttuakunnan Burgundin perintösodan aikana, ja tämä liittäminen vahvistettiin muutamaa vuotta myöhemmin uudella Arrasin sopimuksella 23. joulukuuta 1482.

Sillä välin Kaarle Rohkean leski ja Burgundin herttuatar Marian suojelija Margareta Yorkilainen rohkaisi tätä (Rohkean ainoaa tytärtä ja perijätärtä) menemään naimisiin tulevan Saksan keisarin Maximilian I Habsburgin (1459-1519) kanssa. Avioliitto, jota vietettiin Gentissä 19. elokuuta 1477, johti siihen, että Ranska menetti Burgundin Alankomaat ja itse asiassa koko Burgundin valtioiden pohjoisosan (Belgian, Luxemburgin, Saksan tai ”roomalais-saksalaisten”), johon Ranskan kruunulla ei ollut mitään oikeuksia.

Vuonna 1493 Kaarle VIII päätti luopua Habsburgin Maximilian I:n tyttärestä Marguerite Habsburgista ja mennä naimisiin Bretagnen Annen kanssa, ja keisari sai Senlisin sopimuksessa takaisin seuraavat alueet: Flanderin, Artois’n, Franche-Comtén ja Charolais’n.

Kaarle Rohkean perintö oli useiden sukupolvien ajan lukuisten taistelujen kohteena Ranskan kuninkaiden sekä Itävallan ja Espanjan Habsburgien välillä. Vasta kaksi vuosisataa myöhemmin Ludvig XIV riisti Burgundin kreivikunnan – joka tunnettiin nimellä ”Franche-Comté”, koska se oli valtakunnan maa – Itävallan ja Espanjan Habsburgeilta Nijmegenin sopimuksessa vuonna 1678 ja liitti sen lopullisesti Ranskaan.

Flaamilaisen kronikoitsijan Georges Chastelainin mukaan nuori Kaarle Burgundin Kaarle oli täynnä ominaisuuksia: suoraselkäinen, rehellinen, hurskas, antelias almujen suhteen, uskollinen vaimolleen, tuttavallinen ja iloinen perheensä kanssa ja vältti aina pienintäkään loukkausta ketään kohtaan. Hän oli itse asiassa poikkeuksellisen rohkea mies. Hän oli myös korkeasti koulutettu mies, jolla oli suuri työkyky. Hän soitti harppua ja sävelsi lauluja ja motetteja. Hän oli Burgundin koulukunnan suojelija, joka kokosi yhteen säveltäjiä, jotka myöhemmin muodostivat kuuluisan ranskalais-flamannilaisen koulukunnan.

Ajan myötä kehittyi kuitenkin muitakin piirteitä. Hän oli väkivaltainen ja impulsiivinen. Hän käytti mielellään voimaa ja sotaa saadakseen haluamansa, mutta hän rakasti sitä sen itsensä vuoksi. Ludvig XI:lle sota oli pelkkää proosallista toimintaa, jolla ei ollut mitään itseisarvoa ja jonka tarkoituksena oli palvella poliittisia pyrkimyksiä ja jota hän suosi diplomatian sijaan. Kaarlelle sota ei ollut enää vain valloitustapa, vaan se sai lähes pyhän luonteen, jota rikastuttivat kaikki pakanallisiin ja kristillisiin perinteisiin kerätyt myytit: tiedämme hänen intohimonsa suurinta valloittajaa Aleksanteria kohtaan, hänen innostuksensa ristiretkiin ja yksittäisiin taisteluihin. Kaarlelle taistelukenttä oli yksilöllisen urheuden etuoikeutettu tila, jonka avulla ihminen ylitti itsensä ja oppi fyysisen tai moraalisen kärsimyksen hinnalla hallitsemaan kehoaan ja mieltään. Philippe de Commynes vakuuttaa, että Burgundin herttua osoitti vuodesta 1472 lähtien sellaista julmuutta, johon hän ei ollut tottunut siihen asti.

Kun hänestä tuli Burgundin herttua, hän menetti vähitellen todellisuudentajunsa ja hänestä tuli hyvin ylpeä, kuten Thomas Basin asian ilmaisi: ”Hänestä tuli niin ylpeä, ettei hän alkanut kunnioittaa, arvostaa tai pelätä ketään”.

Hänen rohkea ja yritteliäs luonteensa heijastuu hänen tunnuslauseessaan: ”Je l’ay emprins”, joka tarkoittaa: ”Minä olen ottanut sen tehtäväkseni”. Hän omaksui tämän tunnuslauseen, kun hänen vaimonsa Isabelle de Bourbon pyysi häntä luopumaan sotilaallisista suunnitelmistaan yleishyödyllisen sodan aikana.

Herttuan vahva persoonallisuus, jota kaikki kronikoitsijat kuvaavat ankaraksi, hyveelliseksi ja häikäilemättömäksi, hurskaaksi ja siveelliseksi hahmoksi, jolla oli liioiteltu kunniantunto, johti siihen, että hänen aikalaisensa antoivat hänelle 1400-luvulla lempinimiä: Häntä kutsuttiin ”Työntekijäksi”, ”Rohkeaksi” tai jopa ”Kauheaksi” tai ”Soturiksi” tai ”Rohkeaksi”, sillä tämä termi esiintyi jo vuoden 1484 tienoilla Lisieux’n piispan Thomas Basinin kirjoituksissa.

Vaikka nämä termit mainitaankin, yksikään 1400-luvun kronikoitsijoista ei kuitenkaan käytä niitä järjestelmällisesti, ja heidän kirjoituksissaan tämä ruhtinas esiintyy pääasiassa nimellä ”Burgundin Kaarle”.

Pysyvän lempinimen lisääminen on siis vasta hitaasti yleistymässä:

Kaarle Rohkea oli burgundilainen prinssi ja ranskalaista kuninkaallista verta, neljännen polven jälkeläinen ja Ranskan kuninkaan Johannes II Hyvän ja Burgundin herttuakunnan suora perillinen. Äitinsä kautta hän oli ylpeä siitä, että hän oli portugalilaista kuninkaallista verta, Portugalin kuningas Johanneksen I:n (Aljubarrotan sankarin) pojanpoika ja tämän poikien, Ceutan valtauksen sankarillisten ruhtinaiden, veljenpoika. Äitinsä äidin (toisin sanoen hänen äidillisen isoäitinsä), Lancasterin kuningatar Philippan, kautta hän on Plantagenet-verta, Englannin kuningas Edward III:n jälkeläinen, joka itse on Ranskan kuninkaan Filip IV Kaunottaren pojanpoika.

Charlesilla oli kolme avioliittoa:

Burgundin Marian isä Kaarle oli Rooman keisarin ja Espanjan kuninkaan Kaarle V:n (1500-1558) isoisoisä ja siten Espanjan Habsburgien kantaisä. Burgundin Maria siirsi perintöomaisuutensa – joka oli suuressa vaarassa joutua Ludvig XI:n valloittamaksi – Itävallan Habsburgien suvulle avioiduttuaan tulevan saksalais-roomalaisen keisarin Maximilian I Habsburgin kanssa (ja heidän poikansa Filip Komea (1478-1506) avioitui Aragonian Jeanne d’Aragonian kanssa, joka synnytti Kaarle V:n).

Kaarle Rohkean kerrotaan jättäneen luonnollisia lapsia, mutta lähteet puuttuvat.

Kaikki on käytetty vuosina 1467-1477, ellei toisin mainita.

Elokuva ja televisio

Kaarle Rohkea esiintyy historiallisissa ja seikkailuelokuvissa sekä televisiotuotannoissa.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

lähteet

  1. Charles le Téméraire
  2. Kaarle Rohkea
  3. Philippe le Bon, son père, et Jean sans Peur, son grand-père, avaient porté ce titre avant de devenir duc de Bourgogne.
  4. Madame de Villers La Faye demeura huit ans auprès de son jeune maître.
  5. Rappelons qu’au Moyen Âge, la victoire sur le champ de bataille est considérée comme le signe de la reconnaissance divine.
  6. Europäische Stammtafeln Band II, Tafel 27.
  7. Christoph Driessen: Geschichte Belgiens. Die gespaltene Nation. Regensburg 2018, S. 42.
  8. Horst Fuhrmann: Einladung ins Mittelalter. Verlag C.H. Beck, München 1987, ISBN 3-406-32052-X, S. 248.
  9. Susan Marti u. a. (Hrsg.): Karl der Kühne (1433–1477). 2008, S. 270.
  10. a b Christoph Driessen: Geschichte Belgiens. Die gespaltene Nation. Regensburg 2018, S. 41 ff.
  11. ^ ”Le fil rouge, que reflète dans le titre le mot « inachevé », est celui d’un échec, dû pour l’essentiel à un manque de clairvoyance politique. Qu’en penser ? Oui, la Bourgogne (i.e. le duché), « berceau » de la dynastie, fut à jamais perdue en 1477. Non, la connexion territoriale entre possessions du Nord et du Sud n‘a pu se faire sous le duc Charles, un prince auquel il faut reconnaître — et l’auteur le fait -— le souci et la capacité de « planifier ». Mais, fùt-ce en passant par quinze années de tribulations, sous la houlette de Marie et Maximilien puis de Maximilien seul, il en est tout de même issu un consortium de territoires qui a trouvé sa place en Occident sous les héritiers, Philippe le Beau et Charles Quint. Une « royauté » manquée ? Certes les ducs de Bourgogne auraient-ils apprécié de porter la couronne — et ce n‘est pas simplement celle d’un espace entre mer du Nord et Rhin qu‘ambitionna Charles le Hardi, mais une autre bien plus prestigieuse et pas aussi chimérique qu‘on a pu le penser, en Empire. .. Mais en Lorraine ou en Savoie non plus, il n’advint de couronne pour des ducs. Serait-ce là un ortège de perdants ? Pourquoi toujours ”crier haro”, en se focalisant en l‘occurrence sur le quatrième duc, alors que des résultats furent engrangés, bien qu’ils ne fussent pas à la hauteur d‘ambitions poligiques déclarées?”
  12. Pewien piekarz z Nancy chwalił się później, że zadał pierwszy cios księciu Karolowi, raniąc go w oba policzki. Tych ran jednak nie potwierdzono.
Ads Blocker Image Powered by Code Help Pro

Ads Blocker Detected!!!

We have detected that you are using extensions to block ads. Please support us by disabling these ads blocker.